Aurinko ja kuu olivat myös metsäsaamelaisille taivaankappaleista tärkeimmät. Läntisissä saamelaiskulttuureissa aurinko esiintyy noitarummuissa joko ympyrän (pohjoisosissa) tai nelikulmion (eteläosissa) muodossa ja siihen liittyvää jumaluutta kutsuttiin nimellä Beaivi (aurinko, päivä) tai Beaivvi nieida (aurinkoneito). Vanhojen tekstien mukaan aurinkoneidolle uhrattiin poronhoidon menestymisen takaamiseksi sekä sairastapausten sattuessa erityisesti silloin, kun kyseessä oli heikkomielisyys.
Aurinkoon liittyviä riittejä on taltioitu paljon, mutta sen sijaan itse myytti- ja kertomusperinne on jäänyt niukaksi. Auringon palvonta on ollut yleisempää Ruotsin ja Norjan puolella kuin Suomessa ja Kuolan niemimaalla.
Saamelaisen ajanlaskun mukaan aurinkovuosi kesti kaksitoista kuuta ja kuuvuosi kolmetoista kuuta. Tämä kolmastoista kuukausi osui joulukuulle, juovlamánnu, lähelle vuodenvaihdetta ja tuo aika olikin kriittistä tabujen säätelemään aikaa. Erityisesti kaikenlainen melu ja mellastus oli kiellettyä kuun noustua taivaalle. Pelottavaa kuujumaluutta kutsuttiin nimellä Mánnu (kuu, kuukausi) tai Mánnu-stállu (kuustaalo) ja se onkin liitettävissä saamelaiseen staalo-perinteeseen. Staalo-jättiläinen oli aktiivisimmillaan juuri joulukuun aikaan. Toinen kriittinen kuun vaihe oli helmikuu, guovvamánnu, jolloin kaamos alkoi väistyä ja kuu joutui jälleen kilpailemaan taivastilasta auringon kanssa. Toisin kuin joulukuussa, helmikuun kuuta kunnioitettiin meluamalla ja kutsumalla sitä esiin.
Saamelaisessa maailmankuvassa taivas kaareutuu maailman ylle kuin ylösalaisin käännetty pata. Sen keskuksena on Pohjantähti, joka sijaitsee maata tukevan maailmanpuun tai -pilarin huipulla. Saamesta käännettynä Pohjantähti esiintyy alueesta riippuen nimellä ”maailman patsas”, ”taivaan patsas”, ”napatähti” ja ”pohjannaula”. Myös suomen kielessä Pohjantähti esiintyy joskus nimellä “naulatähti”. Vanhimpia saamelaisuskomuksia on maailmanloppu taivaankannen pudotessa, kun sitä kannatteleva tukipylväs sortuu.
Kointähti eli Venus on saameksi Guovssonásti (guovssu sarastus, iltahämy, násti tähti). Kun iltatähti oli painunut mailleen, alkoi metsänpeikkojen ja muiden pahojen olentojen herruus, joka päättyi vasta Kointähden noustessa taivaalle.
Saamelaisessa mielenmaisemassa tähdet ovat olleet kuin reikiä taivaankannessa, joiden takana on tuonpuoleinen, toinen todellisuus. Itäsaamelaisissa kielissä tuonpuoleista kutsuttiin myös nimellä duot ilbmi (tuo ilma, vrt. vien. “tuonilmainen”).
Revontuliin eli ”taivaanvalkioon” (guovvahasat) on suhtauduttu pelonsekaisella kunnioituksella, vaikkei niitä jumaluuksina pidetty tai niille uhrattu. Revontulien uskottiin kuitenkin käyttäytyvän elävän olion tavoin ja mitä korkeammalla ja eloisammin ne paloivat, sitä parempaa säätä ne ennustivat. Joskus revontulia härnättiin esimerkiksi viheltämällä tai joikaamalla ne palamaan paremmin. Tämä oli riskialtista, sillä suuttunut revontuli saattoi laskeutua alas ja tappaa pilkkaajansa.
Säätä saatettiin ennustaa tarkkailemalla tähtitaivaan ilmiöitä ja sääolosuhteita erityisesti merkkipäivinä. Sää oli hallitseva ja keskeinen tekijä saamelaisten elämänmuodossa ja siitä pyrittiin saamaan selkoa tarkkailemalla linnunrataa, tähtien kirkkautta, kuun vaiheita, auringon liikkeitä, tuulten ja pilvien kulkusuuntaa, ukkosta sekä revontulia ja muita taivaan valoilmiöitä kuten sateenkaarta ja kuun renkaita. Tähdenlennot liitettiin yleisesti pahoihin ilmoihin, pyryihin. Porotaloudessa sääenneperinne on liittynyt elinkeinovuoden tiettyihin juhlapyhiin, jolloin ennustettiin lämpötiloja ja sateita. Sään ennustamisen kertomusperinne koostuu lyhytmuotoisista sanonnoista ja uskomuksista, joissa on nähtävissä myös saamelaisten naapurikansojen uskomusperinteitä.