Merkittävin asema saamelaisten uskonnossa on ollut karhulla. Itse asiassa niin kutsuttu karhukultti kuuluu monien muidenkin pohjoiseuraasialaisten kansojen perinteisiin. Ihmistä on askarruttanut karhun elämäntapa, erityisesti sen talvihorros. Koska karhu eteni vain harvoin havumetsärajan yli, tavallisesti porojen perässä, on se mielletty juuri metsän olennoksi.
Karhut on jaettu kolmeen kategoriaan: tavallisiin karhuihin, “nostettuihin” karhuihin sekä karhuihin, jotka olivat muotoaan muuttaneita ihmisiä. Tavalliset karhut eivät olleet luonnostaan pahoja ja välttelivät ihmistä. Karhua, joka kävi ihmisten ja kotieläinten kimppuun, pidettiin noidan tai noaidin nostattamana: se oli taikakeinoin pakotettu hyökkääväksi ja syypäänä pidettiin aina ihmistä. Kuusamossa tätä on kutsuttu myös “tenhottamiseksi”. Nostolaiskarhu on tavattu ainakin Teerirannalla, missä se laitettiin syömään erään talouden hevosia.
Saamelaisten karhua koskevat myytti- ja riittitiedot ovat niukkoja ja harvapiirteisiä. Karhuhautojen löydöistä voidaan havaita, että karhu on tavallisesti haudattu samanlaisin riitein kuin ihminenkin. Tärkeintä on ollut säilyttää eläimen luut, jotka pyrittiin hautaamaan anatomisesti oikeille paikoilleen. Uskomuksen mukaan jumalat pystyivät tällöin kasvattamaan lihan luiden ympärille ja eläin heräsi eloon. Samalla tavalla tapahtui myös ihmiselle tuonpuoleisessa, jossa hän kuoltuaan sai uuden elämän. Karhun luita on voitu asetella myös puiden oksille.