Koska saamelaisten elämäntapa oli lähinnä vaeltavaa, joko porosaamelaisten kulkua tokkiensa mukana tai metsäsaamelaisten kulkua saaliseläinten perässä, eivät saamelaiset pitäneet kotina rakennettua paikkaa, vaan ihmisen toiminnan ympäristöä, jossa hän kulki ja jonka hän oli oppinut tuntemaan. Poro- ja yhdistelmätalouden myötä saamelaisten uskontoon alkoivat kuulua käsitykset erilaisista elinkeino- ja palvontareviireistä, isäntä- ja emäntähaltijoista, perhekultista sekä säänjumalista ja -haltijoista.
Lapin yli muodostui reittijumalien ja -pyhäkköjen verkosto, joita käytettiin kausiluontoisesti sittenkin, kun saamelaisten oli asetuttava paikoilleen. Tuolloin ei voitu enää perustaa kyläpyhäkköjä, sillä saamelaisten uskonto oli jo virallisesti kristinusko, jonka pyhäkköinä olivat luterilainen kirkko ja rukoushuone sekä ortodoksinen tsasouna ja kalmismaa. Vaikka lapinkylän eli siidan kultin korvasikin seurapirtti, säilyttivät pienimuotoiset perhekultit sijansa. Niissä harjoitettiin muun muassa parantamista ja enteitä.
Tärkeimmät pyhän ilmentymät saamelaisille olivat sáiva ja seida eli pyhät paikat, joissa uskonnolliset rituaalit suoritettiin. Näitä oli kolmenlaisia: koko yhteisön käyttämät, saman siidan jäsenten käyttämät ja perheen käyttämät. Näistä jälkimmäinen oli joko pihapiirissä tai itse kodassa.
Áiligas, pyhä-käsitys, on liitetty korkeisiin paikkoihin, kuten tuntureihin tai vedestä kohoaviin kiviin tai korkeisiin saariin. Tämä esiintyy lähinnä tunturimaastosta elantonsa saavilla porosaamelaisilla.
Saamelaisille tärkein perhetason kulttipaikka oli kodan suuaukon vastakkaisella seinustalla sijainnut boaššu (suom. posio). Tällä pyhällä alueella säilytettiin tavallisesti noitarumpua ja naisten oli kiellettyä oleilla siinä. Boaššun hallitseva jumaluus oli kuitenkin feminiininen boaššoáhkká. Naisia koskeviin rituaalitabuihin on suhtauduttava varauksella, sillä tietoa rituaaleista ja uhrimenoista keräsivät aikoinaan miehet miehiltä, jolloin naisten ja lasten näkökulma jäi kokonaan unohduksiin. Todennäköisesti naisia koskevat tabut olivat voimassa vain rituaaliaikoina.
Sáiva-termi (suom. saivo) tunnetaan koko saamelaisalueella, mutta sen merkityssisältö vaihtelee kieliryhmittäin. Kuolan niemimaalla se on merkinnyt ilmansuuntaa, etelää tai lounasta, kun taas muualla se on liitetty etupäässä makeaan veteen vastakohtana merivedelle. Sáiva on ollut myös erityisen kirkasvetinen ja monesti laskujoeton järvi, joten käsite on liitetty kalastukseen. Tällaisen järven uskottiin olleen erittäin kalaisa, mutta kalaa oli vaikea pyytää ja paikoin sáivasta kalastaminen oli jopa kielletty. Järviä kutsuttiin myös räppänäjärviksi, reahpenjávrit, sillä niiden pohjassa uskottiin olleen reikä, jonka kautta kalat pääsivät järvenpohjan alla olleeseen järveen, vedenalaiseen vainajalaan. Tämän uskottiin selittäneen joidenkin järvien ajoittaisen kalattomuuden; kalat olivat siirtyneet väliaikaisesti tuonpuoleiseen.
Sáivalle uhrattiin joko järvelle itselleen tai siinä asustaneille olennoille; vainajille, haltijoille, maahisille. Saiván on oletettu alun perin tarkoittaneen järveä, kunnes sanasta tuli pyhän käsite. Kun saamelaisten elinkeinorakenne alkoi painottua poropaimentolaisuuteen, siirtyivät nämä olennot ja palvonnan kohde tuntureille.
Seida, sieidi, seitse (suom. seita) tunnetaan ympäri Saamenmaata. Tämä pyhitetty kulttipaikka voidaan jakaa kahteen toisistaan selvästi erottuvaan kategoriaan, kivi- ja puuseitoihin.
Kiviseidat olivat tavallisesti epätavallisen muotoisia luonnonkiviä, jotka olivat selvästi havaittavissa puuttomilla alueilla. Joissakin kiviseidoissa oli ihmis- tai eläinhahmon piirteitä, tavallisesti luonnon muodostamia. Sen sijaan ihmiskäsin kaiverretut seidat ovat harvinaisia. Pienimpiä kiviseitoja voitiin jopa kuljettaa mukana porokelkassa.
Puuseidat löytyivät metsäisiltä alueilta (merkki)paikoista, jotka olivat tärkeitä saamelaisen elämäntavan vuotiskierrolle, kuten kalastus- tai metsästyspaikat. Ne olivat joko puita, joiden alemmat oksat oli karsittu, käsin kaiverrettuja puun tynkiä tai kaatuneista puista muodostettuja salkoja. Perinteen mukaan niiden ikä oli tuntematon. Joskus niihin oli kaiverrettu ihmiskasvoja.
Maamerkkeinä toimimisen lisäksi seidoilla uhrattiin kalastus- ja metsästysonnen takaamiseksi. Kalastajat ja metsästäjät uhrasivat ensimmäiset saaliinsa esi-isilleen, veden hengille tai riistaeläinten herralle. Tavallisesti kalaseita voideltiin kalan rasvalla. Metsästäjät joko asettivat uhrin seidalle tai levittivät saaliseläimen lihan sille. 1800-luvulta lähtien uhreina käytettiin myös rahaa, viinaa ja tupakkaa. Metsä- ja kalaonnen varmistamiseksi seidoille annettiin myös uhrilupauksia, jotka oli toteutettava onnen kohdatessa. Muutoin seida suuttui ja rankaisi lupauksen rikkojaa. Seitaa voitiin myös uhata tuhoamisella, mikäli se ei suostunut auttamaan ihmistä. Tästä saattoi kuitenkin olla ikäviä seurauksia.
Kuusamon seitoja ei tunneta montaakaan todennäköisesti siksi, että niiden olinpaikasta vaiettiin visusti. Pyhävaaralla sijainnut kiviseita nimittäin tuhottiin vuonna 1830 viranomaisten toimesta. Pyhävaaran seidalla käytiin uhraamassa koko kylän voimin ja se oli Kitkan siidan, todennäköisesti myös Maanselän siidan siidaseida. Uhraaminen tapahtui tavallisesti syksyllä ja seidalla sekä kiitettiin kalasaaliista että pyydettiin onnea alkavaan villipeurojen pyyntiin. Pyhävaaran seita oli siis sekä kala- että peuraseida.
Tavajärven Ukonlahden aarrelöytöä on pidetty uhrina, todennäköisesti Ukolle, ukkosen jumalalle. Nimitystä alettiin itäsaamelaisilla alueilla käyttämään suomalaisten ja karjalaisten vaikutuksesta saamelaisten omasta Tiermas-jumalasta. Tavajärven aarteen löytöpaikan lähellä Ukonvaaralla on todennäköisesti sijainnut myös seida. Myös Tiermasvaara ja Iivaara on luokiteltu pyhiksi paikoiksi ja niiden alueilla on mahdollisesti ollut seitoja.