FL Jouni Alavuotunki
Siviiliväestö evakuoitiin Kuusamosta syyskuun puoliväliin 1944 mennessä sodan lähetessä loppuaan. Kuusamossa oleskelleet ja Vienasta Kuusamon kautta pohjoiseen perääntyvät saksalaiset joukot poistuivat paikkakunnalta ennen syyskuun loppua. Ennen lähtöään he polttivat suurimman osan perääntymisreitillään olleista rakennuksista. Tuhotyön perusteellisuutta kuvaa se, että he jopa tuhosivat puhelinpylväät räjäyttämällä.
Varsinkin Kuusamon kirkonkylässä hävitys oli täydellinen. Kun ensimmäiset kuusamolaiset palasivat kotiseudulleen marraskuussa 1944, oli kirkonkylässä lähes asuttavassa kunnossa olevia rakennuksia vain kaksi, ”Lahden takana” sijaitsevat Kuuselan ja Tyynelän talot.
Ensimmäisten kirkonkylään evakosta palanneiden kuusamolaisten asettumista kotikylään helpottivat hieman venäläisten joukkojen rakentamat korsut, joita he olivat asuttaneet miehittäessään Kuusamoa loka-marraskuussa 1944. Niistä moni evakosta palannut perhe sai tilapäisen asunnon, josta käsin saattoi aloittaa uuden kodin rakentamisen.
Sivukylillä tilanne oli vähän lohdullisempi. Parhaassa tapauksessa asuinrakennus ja karjasuoja olivat jääneet polttamatta tai rakennukset olivat kohdanneet vähäisempiä tuhotöitä. Näin ollen jokapäiväiseen elämään siellä päästiin nopeammin kuin kirkonkylässä, missä kodeista jäljellä oli vain mustuneita raunioita.
Kuusamon kunnan ja seurakunnan arkistot sekä pitäjän virkamiehet sijoitettiin evakkoajaksi enimmäkseen Oulaisiin. Kuusamoon palattaessa havaittiin, että tehtävistä ei ole puutetta. Kiireellisimmiksi tehtäviksi asuntojen rakentamisen jälkeen koettiin terveydenhoidon ja koulutuksen järjestäminen sekä muiden perustoimintojen kannalta tärkeimpien laitosten perustaminen.
Ensimmäiset evakot Kuusamoon palasivat loppuvuodesta 1944. He olivat enimmäkseen miehiä, jotka tutkivat tuhojen laajuutta ja arvioivat perheiden mahdollisuuksia kotiin palaamiseen. Perheiden laajempi paluu Kuusamoon alkoi kevään 1945 koittaessa, kirkonkylälle kuitenkin vasta myöhemmin kesällä. Enemmistö palasi kirkolle keväästä 1946 alkaen. Useilla Kuusamoon tulijoilla oli mukanaan karjaa, joka ihmisten tavoin majoittui aluksi korsuihin. Olojen niukkuutta kuvaa se, että monet perheet paistoivat leipänsä palaneiden talojen leivinuuneissa, joita kylässä oli yllin kyllin kaikkialla törröttävien savutolppien juurilla.
Juho Huovinen osallistui Kuusamon jälleenrakennukseen ensimmäisen kerran syksyllä 1945. Hän oli tuolloin kaatamassa tukkipuita kirkonkylän jälleenrakentajille valtion metsässä Meskusvaaran Honkivaarassa.
”Ensin tehtiin kämppä suon reunaan” (…). ”Hevosmiehet kyhäsivät hevosilleen suojaa kuusen juureen havuista ja oksista, ehkä laudoistakin. Hakatut tukit kerättiin lanssiin suon reunaan, josta ne kevättalvella (1946) ajettiin jäätietä pitkin Meskusvaaran tien päähän lanssiin, joka oli noin kilometrin verran tien päästä kirkolle päin. Täällä oli Jani Nissin liikuteltava saha. (…) Meskusvaaran lanssista tukit kuljetettiin autoilla Nilonkankaalle. Miehet asuivat parakeissa.”
Käytyään armeijan Huovinen oli uudestaan jälleenrakennustöissä 1947, tällä kertaa Jani Nissin pärehöylällä Nilonkankaalla, nykyisen Nilon koulun paikkeilla. Siellä tehtiin kattopäreitä kirkonkylän taloille. Työstä Nissi maksoi palkkaa 5-6 miehelle.
Jälleenrakennuspuita hakkaamassa oli myös kirkonkylän Leskelässä asunut Eino Jaakkola. Evakosta palattuaan hän oli aluksi majoittunut venäläisten rakentamaan korsuun kotipuolessaan Meskusjoen törmällä. Koska kotimme oli tuhottu, meni perheemme asumaan isäni synnyinkotiin Hukkaseen. Me menimme isän kanssa metsään puita kaatamaan.
”Minä ja isäni lähdimme hevosen kanssa Meskusvaaraan. Hakkuiden alkaessa olin 14 vuoden ikäinen, mutta sinä talvena täytin 15 vuotta. Minä olin hakkurina. Kun sain aina jonkin petäjän kaadettua, se upposi syvälle paksuun lumeen. Oli melko työlästä karsia oksia lumeen uponneista puista. Metsään ei otettu mitään evästä mukaan. Kerran meillä oli muutaman päivän syötävänä vain puuroa. Siitä huolimatta töitä tehtiin.”
Kortteeripaikkamme tuolloin oli Haatajan pirtti Meskusvaaralla, joka oli täynnä muitakin miehiä. Näissä oloissa täit levisivät nopeasti. Niitä yritettiin tuhota saunassa ripustamalla vaatteet kiukaan päälle. Kun vaatteet kuumenivat, täit putosivat kiukaaseen. ”Kuului vain napsahdus”, Jaakkola muisteli jälleenrakentajien täisaunaa Meskusvaaralla.
Vähän myöhemmin Eino Jaakkola sai kunnan rakennusmestarilta Jouko Härmältä pikakurssin uunin muuraamisesta. Ensimmäistä uuniaan hän muurasi jälleenrakennusmiehille tarkoitettuun väliaikaiseen kämppään. ”Minä tein uunin ja savupiipun valmiiksi”, hän kertoi. Muuraustyöt lähtivätkin Einolta hyvin luistamaan. – ”Sen jälkeen kävin muuraamassa muillekin talonrakentajille.”
Monet jälleenrakentajat kävivät tuolloin talonrakennuksen pikakursseja. Sellaisen järjesti meidän kotimme työmaalla Oulun läänin talousseura, Jukka Leskelä muisteli. Opettajana kurssilla toimi rakennusmestari Pisilä. – Ensiasunnokseen evakosta palattuaan Väinö ja Olga Leskelän perhe tosin oli jo hankkinut Meskusvaaralla asuneelta ”Meskus-Reeteltä” vanhan riihen. Sen hirsistä veistettiin noki pois ja kehikko pystytettiin kotipaikalle väliaikaisasunnoksi. Uusi kurssilaisten valmistama koti valmistui A 7 – tyyppitalon piirustuksilla. Siitä tuli tosin metrin pidempi ja puoli metriä leveämpi kuin piirustuksiin oli merkitty. Riiveenä hirsikertojen välissä käytettiin perinteisen sammaleen sijasta lastuvillaa.
Näin jälleenrakennustyöt etenivät Kuusamon kirkolla, osittain valtion metsissä palkkatyötä tekevien hakkuumiesten ja kuljetuksista vastaavien auto- ja hevosmiesten avustuksella. Puutavaran toimitusta rakennuspaikalle hidasti hevosten ja kuorma-autojen puute. Suuri osa pitäjän hevosista oli varsinkin talvella 1945 – 46 kiinni rahdinajossa Taivalkoskelta Kuusamoon, kun tietä ei kyetty pitämään auki autoliikenteelle runsaslumisena talvena. Hevosia ei näin ollen riittänyt jälleenrakennuspuiden vetämiseen metsästä eteenpäin lansseille, missä tukit sahattiin kenttäsirkkeleissä pelkkahirsiksi sekä tarpeen mukaan laudoiksi ja lankuiksi. Suurimmat sahat kirkonkylän lähistöllä olivat Vuotungintien risteyksessä sijainnut Kalle Majavan saha ja Kantolan veljesten saha Lauttalammen takana.
Talojen tulevat asukkaat, jotka tarvittaessa saivat neuvontaa työn eri vaiheista, tekivät itse suurimman osan rakennustyöstä. Ammattitaitoisia rakennusmiehiä Kuusamossa oli vähän, sillä heille riitti töitä myös muualla maassa. Suuresti hidastavana tekijänä rakennusten edistymisessä oli myös pula työvälineistä ja rakennusmateriaaleista. Varsinkin naulat ja ikkunalasit olivat vaikeasti saatavissa. – Valtaosa kirkonkylään palanneista asukkaista asui kuitenkin uudessa kodissaan jo 1948, tosin vielä pitkään kesken jääneitä paikkoja viimeistellen.
Oulun läänin talousseuran rajaseutukonsulenttina Kuusamossa toimiva Niilo Ryhtä lähetti Oulun lääninhallitukselle yksityiskohtaisia tietoja Kuusamon tuhoista ja niiden korjaamiseen vaadittavista toimista. Raporteissaan Ryhtä yleensä kiitti kuusamolaisten pitkämielisyyttä ja malttia monenlaisten vastoinkäymisten edessä ja vaati valtiolta nopeita toimia rakennustöiden edistämisessä.
Terveydenhoito
Kuusamon aluelääkärinä sodan päättyessä toimi kuusamolaissyntyinen Ali Ervasti. Vuodesta 1921 alkaen hän oli yksin hoitanut paikkakunnan lääkärin virkaa ja sodan aikana myös johtanut siellä sijainneiden sotilassairaaloiden toimintaa.
Palatessaan Kuusamoon keväällä 1945 lääkäri Ervasti sai havaita vanhan aluesairaalan kokeneen täydellisen tuhon. Hän sai perheineen Kuusamoon palattuaan ensimmäiseksi asunnokseen Kuusamojärven toisella puolella olevan tuholta säilyneen Tyynelän talon. Siellä hän aluksi piti myös lääkärin vastaanottoa.
Kuusamoon palanneiden evakoiden ensimmäisenä sairaalana toimi Tyynelän naapurina sijainneen Kuuselan talon päärakennus. Sen vieressä sijaitsevassa tilan vanhassa pirtissä oli Kuusamon ensimmäinen sodanjälkeinen apteekki. Sitä Kuusamon apteekkariksi ennen evakkoon lähtöä valittu Veikko Vuorento hoiti aluksi Kuusamoon palkkaamiensa apteekinhoitajien avustuksella evakkopaikastaan Vihannista käsin. Vuorento itse muutti perheineen Kuusamoon 1947, jolloin hän rakennutti uuden apteekin kylän pääraitin Kitkantien varteen, aivan ydinkeskustassa sijaitsevan Neljäntienhaaran tuntumaan. Siinä hän myös asui viisilapsisen perheensä kanssa.
Kuusamon aluesairaala aloitti toiminnan kesäkuussa 1945 kahdessa parakissa. Ne sijaitsivat kirkonkylän kansakoulun raunioiden vieressä, Takamaantien toisella puolella. Parakeissa oli 40 potilaspaikkaa sekä erittäin puutteelliset vastaanotto- ja hoitotilat. Suurina vitsauksina olivat kylmyys sekä parakeissa asustaneet syöpäläiset.
Vuoden kuluttua aluesairaala sai käyttöönsä Torankijärven rannalla sijaitsevan, välirauhan aikana valmistuneen lastensairaalan. Tämän valkoiseksi rapatun betonirakennuksen saksalaiset olivat ennen Kuusamosta lähtöään osittain räjäyttäneet, mutta se saatiin jonkinlaiseen kuntoon marraskuussa 1946, jolloin aluesairaala pääsi muuttamaan sinne.
Vuonna 1952 valmistui entisen sairaalan paikalle Kuusamojärven rantaan uusi sairaalarakennus ja sen yhteyteen kaksi lääkärien vastaanotto- ja asuinrakennusta sekä talousrakennus. Urakan sairaalarakennuksesta sai useasta Kuusamon julkisen rakennuksen urakasta vastannut Lapin Rakennus Oy. Yrityksen vastaavana mestarina toimi oululainen Tauno Tönning, jonka ensimmäisenä työmaana paikkakunnalla oli ollut rajavartioston aliupseerien asuntojen rakentaminen rajakomppanian uudelle tontille Nilojärven rantaan.
Tönning on muistelmissaan kertonut laajalti toimistaan Kuusamossa. Monessa yhteydessä hän tuo esiin sen loputtoman puutteen rakennusmateriaaleista, jonka alaisina myös rakennusliikkeet joutuivat toimimaan. Mutta hän kertoo myös monista kekseliäistä ratkaisuista näihin ongelmiin, joita rakentajat joutuivat tekemään.
Yksi rakennusmateriaali, jota tuolloin ei tahtonut millään saada, oli harjateräs. Tönning sattui kuulemaan tutulta rajavartioston upseerilta, että lähellä kirkonkylää oli välirauhan aikana rakennettuja Salpalinjan bunkkereita. Venäläiset olivat räjäyttäneet ne Kuusamoa miehittäessään ja terästangot törröttivät esiin raunioista:
”Nauloista ja betoniteräksestä oli kova pula, ainakin meillä. En tiedä lieneekö se johtunut rahan vähyydestä. Betoniteräsasian minä ratkaisin kapteeni Rantalan avustuksella. Kuulin, että ryssät olivat räjäyttäneet Kuusamon kohdalla olleet korsut, ja kun ne olivat levinneet, niin niissä olleet betoniteräkset olivat tulleet esille. Tilasin Oulusta pari rautasahaa ja teriä niihin riittävästi. Pyysin sitten sunnuntaina rajavartiostosta auton lainaksi ja menin sillä varastomiehen kanssa bunkkerin rauniolle ja me sahasimme sieltä käppyräisiä betoniteräksiä auton täyteen ja veimme ne työmaalle. Varastomiehen kanssa oijoimme teräkset ja minä raudoitin näillä teräksillä raudoitettavat paikat. Terästen oikomisen suoritin lekalla, jota minä heiluttelin ja varastomies pyöritti terästä lankun päällä. Teräsasia järjestyi siis hienosti ja minä ilmoitin Ouluun herroillemme, että emme tarvitsekaan terästä, joten voitte pitää sen Oulussa. Muutenkin meillä edistyivät työt hyvin.”
Aluesairaala -nimityksestä luovuttiin sodan jälkeen ja laitosta ryhdyttiin kutsumaan kunnansairaalaksi. Samalla perustettiin toinen kunnanlääkärin virka, johon valittiin Ali Ervastin tytär Irja, myöhemmin Haatanen. Hänen työuransa Kuusamossa tosin jäi lyhyeksi. Hän työskenteli Kuusamossa kuitenkin jonkin aikaa vielä isänsä 1952 tapahtuneen yllättävän kuoleman jälkeen.
Kahden kunnanlääkärin järjestelmä Kuusamossa vakiintui vuosikymmenen puolivälissä. Uusiksi kunnanlääkäreiksi tulivat tuolloin Erkki Oravala ja Kauko Järvinen, jotka perheineen asuivat sairaala-alueen lääkäritaloissa.
Erillisinä osastoina terveydenhoitojärjestelmään kuuluivat kansakoulun ja Kuusamon Osuuskaupan päärakennuksen välissä sijainnut kulkutautisairaala ja kirkonkylän ulkopuolella, tuholta säästyneessä Raatesalmen kunnalliskodissa toiminut psykiatrinen osasto. Kuusamon terveydenhoitojärjestelmään kuului myös kulkutautisairaalan lähellä sijainnut terveystalo, joka alun perin toimi väliaikaisena kunnantalona. Terveyssisarena siellä vaikutti Ilona Leinonen.
Kouluongelmia
Kuusamon kirkonkylän kansakoulu joutui toimimaan useissa väliaikaisissa tiloissa vuoteen 1951 saakka. Sotaa edeltävän ajan koulun tontille rakennettiin aluksi väliaikainen, hätäisesti kyhätty ”Puukouluksi” kutsuttu parakki. Kouluna palveli myös Ruotsista lahjoituksena saatu, monessa muussakin käytössä ollut ”Parakkikirkko”, joka sijaitsi koulutontin vieressä Takamaantien toisella puolella.
Koulun virkaa monet vuodet hoiti myös Kiviharjuntien varressa sijainnut Rauhanyhdistyksen saarnatupa.
Kirkonkylän kansakoulun johtajaopettajana toimi Teofilus Kukkonen, joka oli tullut Kuusamoon jo 1920-luvun alussa ja oli toiminut työnsä ohella aktiivisesti myös kunnallispolitiikassa. Hän ajoi voimallisesti uuden koulun rakentamista.
Vanhalle koulutontille nousi moderni valkoiseksi rapatuista rakennuksista muodostuva funktionalistinen koulupiha. Keskeisin rakennuksista oli kaksikerroksinen päärakennus, jota hallitsi pääoven ylle juhlavana nouseva tornimainen korotus. Erillisessä siivessä sairaalan suuntaan oli koulun voimistelusali.
Koulun avarassa pihapiirissä oli lisäksi kaksi opettajien asuinrakennusta. Rakennuksiin tuli nykyaikaiset mukavuudet vesijohtoineen, viemäröinteineen ja sähköistyksineen. Koulukompleksin oli suunnitellut arkkitehtitoimisto Lappi-Seppälä & Martas, joka oli saavuttanut mainetta useiden modernien kaupunginosien suunnitelmillaan eri puolilla Suomea. Toimiston piirustuksien mukaan myös Lappiin rakennettiin näyttäviä kirkkorakennuksia. Niistä lähin sijaitsi Sallassa.
Koulun rakentaminen tapahtui kovin alkeellisissa oloissa. Niistä syntyneistä vaikeuksista kertoo Lapin Rakennus Oy:n vastaava mestari Tönning muistelmissaan seuraavasti:
”Kuusamossa ei silloin vielä ollut vesijohtoa, joten vesi piti ajaa hevosella tiilien ja kevytbetonin tekopaikalle sekä betoninsekoittajille, joilla sekoitettiin rakennuksiin valettava betoni. Tässä työssä piti olla kaksi hevosta ja se oli aika kallis juttu. Siihen aikaan ei ollut olemassakaan minkäänlaisia halpoja letkuja eikä pumppuja. Sähköä ei myöskään ollut silloin Kuusamossa. Minä katselin palaneen sairaalan raunioita ja näin siellä vääntyilleen teräslevystä tehdyn vesisäiliön, joka oli ollut sairaalan vesisäiliönä. Raunioilla oli myöskin palaneita ja ruostuneita keskuslämmitys- ja vesijohtoputkia. Minä panin erään kätevän sekatyömiehen oikomaan ja puhdistamaan näitä putkia ja liittämään ne sitten toisiinsa. Putkia löytyikin niin paljon, että pystyimme tekemään niistä vesijohtoverkoston kaikille niille paikoille, jossa vettä tarvittiin.”
Koulun voimistelusali oli jälleenrakennusaikana suurin ja edustavin tila koko kirkonkylässä. Tavanomaisten koulun liikuntatuntien lisäksi siellä järjestettiin monenlaisia kulttuuritapahtumia, taidenäyttelyitä ja muita yleisötilaisuuksia. Iltaisin salissa oli voimistelu- ja liikuntakerhoja lapsille ja nuorille. Joitakin niistä ohjasi Kuusamossa asunut virolainen painin olympiavoittaja Eduard Pütsep, joka innostavana johtajana oli osallistujien suuressa suosiossa. Jo 1950-luvun puolivälissä nuoret kuusamolaiset telinevoimistelun harrastajat nousivat lajissa valtakunnan kärkikaartiin.
Viimeisenä rakennuksena koulupihaan nousi opettajien asuntola. Sen perustuksia kaivettaessa rakentajat kokivat yllätyksen. Maasta nimittäin paljastui ihmisluita. Tästä erikoisesta tapahtumasta kertoo rakennustöitä johtanut Tönning muistelmissaan seuraavasti:
”Kun aloimme kaivaa peruskuoppaa talolle, alkoi löytyä monenlaisia luurankoja. Oli miestä ja naista ja lasta. Pysäytimme kaivamisen ja kyselimme kunnan viranomaisilta, mitä nyt tehdään, kun luurankoja on koko alue täynnä. Saimme vain sellaisen ohjeen, että luut kootaan laatikoihin ja viedään hautausmaalle. Ruumiit olivat olleet tuohien sisässä ja kaikilla oli hyvät hampaat. Myös hiukset olivat toisilla säilyneet. Kun ruumiiden paljous ei toimeksiantajiamme hirvittänyt, niin kaivoimme montun auki. Saunan seinän taakse jäi puolikas ruumista, mutta sääriluut pääsivät hautausmaalle.”
Löytöä selvitettäessä on päädytty siihen, että nämä luut ovat peräisin Kuusamon ensimmäisen nykyisellä paikalla sijainneen kirkon alkuajoilta 1600–1700 -lukujen vaihteesta. Hautaustapa kertoo niin sanotusta ”rivihautauksesta”, jota käytettiin haudattaessa seurakunnan vähäväkisiä.
Kuusamoon perustettiin 1949 kunnallinen keskikoulu, jonka ensimmäisenä rehtorina toimi Lahja Leinonen, Kuusamon tuonaikaisen vt. kirkkoherra Hannes Leinosen puoliso. Ensimmäisenä vuonna koulu toimi Rauhanyhdistyksen talossa Kiviharjuntiellä, myöhemmin myös uudella kansakoululla sekä sen vieressä sijaitsevassa Hartikaisen matkustajakodissa. Aluksi keskikoulu oli opetusministeriön erityisluvalla toimiva ”kokeilukoulu”. Se tarjosi Kuusamon koulunuorisolle mahdollisuuden suorittaa oppikoulun viisi ensimmäistä luokkaa Kuusamossa. Keskikoulu vakinaistettiin pian ja vuoden 1957 alusta se siirtyi tuolloin valmistuneeseen Nilon kouluun.
Oulun hiippakunnan piispana sittemmin tunnetuksi tullut Hannes Leinonen, joka oli syksyksi lähdössä virkavapaalle toimestaan Kuusamossa, kertoo muistelmissaan keskikoulun ensimmäisestä toimintavuodesta seuraavasti:
”Lahja otti vastaan hänelle tarjotun juuri silloin perustetun Kuusamon kunnallisen keskikoulun rehtorin viran. Siitä maksettiin palkkaa tavallinen vanhemman lehtorin palkka, rehtorin palkkio, kansakoulunopettajan luontoisedut sekä kaikesta tästä 50 prosentin rajaseutulisä. Milloinkaan perheelläni ei ole ollut niin hyvää palkkaa. Ensimmäinen työ Lahjalla oli pitää sisäänpääsytutkinto kahdellesadalle pyrkijälle. Kouluun voi ottaa 40 oppilasta, niin että heti alussa pääsi 160 kuusamolaisen epäsuosioon, mutta toisaalta sai niin hyvän luokan, että Lahja ei sano missään tavanneensa siihen verrattavaa. (…) Koulu internaatteineen oli Rauhanyhdistykseltä vuokratussa talossa. Tavallisissa kansakouluissa ruokailu tietenkin oli samanlaista kenttäruokailua, kuin se on vieläkin, mutta Lahja sanoi, että jos hänen on yritettävä kouluttaa näistä lapsista oppinutta nuorisoa, niin hänen pitää myös opettaa ne ruokailemaan oikealla tavalla. Niin hän ostatti astiastot, veitset, haarukat, lusikat, isot ja pienemmät, jälkiruokalautaset, teetti kelvollista ruokaa ja valvoi itse jokaisen ruokailun, niin että se tapahtui kaikkien sääntöjen mukaan.”
Tärkeä oppilaitos Kuusamossa edelleen oli Kitkantien varrella sijainnut, 1909 perustettu kansanopisto. Sen ensimmäinen päärakennus, arkkitehti Palmqvistin suunnittelema jugend-tyylinen hirsirakennus oli valmistunut 1914. Seuraavien vuosikymmenten aikana rakennuskantaa Kitkantien varrella täydennettiin. Tontille nousi maatalousopetukselle tarpeellinen navetta ja varastorakennuksia. Ennen sotaa valmistui vielä oppilasasuntola Majala, jossa oli myös ruokasali. Näin oli sisäoppilaitoksena toimiva opisto valmis tarjoamaan alueen 50 maalaisnuorelle kodin ja maatilan ylläpidossa tuiki tarpeellista opetusta.
Kansanopisto koki sodan loppuvaiheessa saman kohtalon kuin muukin kirkonkylä. Saksalaiset polttivat sen kokonaisuudessaan. Vanhasta kansanopistosta jäljelle jäi vain vähäinen määrä irtaimistoa, joka evakkoon lähtiessä saatiin haalittua mukaan.
Kansanopiston perustehtävä oli palvella omaa tilaansa hoitavan viljelijäväen tarpeita yleissivistävänä oppilaitoksena. Sen rehtoriksi valittiin 1930-luvun alussa agronomi Reino Pajari. Hänen puolisonsa Hilda puolestaan valittiin karjatalouden ja maatalouden opettajaksi, hänkin koulutukseltaan agronomi.
Evakosta paluun jälkeen opistolle valmistui jo 1945 navetta ja sauna, seuraavana vuonna rehtoripariskunnan väliaikaiseksi asunnoksi tarkoitettu kaksi huonetta käsittävä pieni mökki.
Opistokompleksin suunnitteli Oulun läänin talousseuran arkkitehti Jouko Arola. Hänen laatimiensa piirustuksien mukaan valmistui 1947 ensimmäinen opetusrakennus vanhan päärakennuksen kivijalalle. Seuraavana vuonna asuntolarakennus Majala kohosi samannimisen entisen rakennuksen paikalle sekin.
Kansanopistolla toimi kesäisin myös retkeilymaja, jota Kuusamossa vierailevat matkailijat käyttivät runsaasti.
Uusi opisto sai aikakaudelle ominaisen funkkisleiman, jota seuraavalla vuosikymmenellä täydensi kolmikerroksinen uusi betoninen, valkoiseksi rapattu päärakennus. Juhlasalin, kutomon, ompelimon, yhden luokkahuoneen sekä opettajien ja oppilaiden asuintiloja sisältävä rakennus otettiin osittain keskeneräisenä käyttöön jo 1953. Opiston juhlasalissa pidettiin 1970-luvulle saakka Kuusamon kunnanvaltuuston kokoukset ja paljon erilaisia julkisia tilaisuuksia. Rakennustarvikkeiden toimitusten, kuten kattopellin, viivästyminen pula-aikana siirsi rakennuksen lopullista valmistumista vuoteen 1958.
Opistomiljööstä muodostui tyylikäs kokonaisuus. Sitä korostivat edellisten vuosikymmenten istutukset ja viljelykset, jotka loivat sille kulturellin olemuksen keskellä jälleenrakennusajan Kuusamon karuutta. Sembramäntyjen, lehtikuusten ja kotimaisten kuusten hallitsemaa rakennettua ympäristöä pehmensivät ruohokentät, kukkaistutukset, vihannes- ja perunamaat sekä laajat raparperiviljelmät.
Opiston rehtoriksi valittiin 1954 agronomi Arvo Heikkinen, jonka toimikausi kesti yli kaksi vuosikymmentä. Hänen mukaansa sodanjälkeisen opiston ensimmäinen rakennus nimettiin myöhemmin Arvolaksi.
Kansanopiston keskeisin tehtävä jälleenrakennusaikana varmaankin oli opastaa paikallista nuorisoa järkevään, kulttuuriarvoja kunnioittavaan maatilan pitoon. Tämän tehtävän se hoitikin hyvin. Yleinen sanonta Kuusamossa oli, että hyvin hoidetun talon isäntä tai emäntä on varmasti käynyt kansanopiston, koska sen rakennukset ja pihapiiri ovat niin hoidettuja ja kauniita.
Pitäjän hallintorakennukset
Evakosta paluun jälkeen yhdeksi suureksi ongelmaksi Kuusamossa muodostui hallintovirastojen sijoittaminen kylään, jossa oli lähinnä vain palaneita raunioita. Virkamiehiä Kuusamossa tosin oli ennen vuoden 1948 säädettyä hallintolakia varsin vähän. Kunnan virastotöitä hoitivat enimmäkseen kotonaan työskentelevät luottamusmiehet. Ensimmäiset kunnan virastot sijoitettiin Nilonkankaalle parakkeihin, joita kyhättiin keväästä 1945 alkaen, osittain saksalaisten rakennusten jäännöksistä.
Ensimmäinen kunnan virastotaloksi tarkoitettu rakennus sodanjälkeisessä Kuusamossa oli keskuskansakoulun ja osuuskaupan päärakennuksen väliin 1940-luvun lopulla tilapäiskäyttöön rakennettu jälleenrakennusajan kaksikerroksinen tyyppitalo, joka 1950-luvun alussa tuli kunnan terveystoimen käyttöön.
Laajemman hallintorakennuksen kunnan virkailijat saivat käyttöönsä, kun Kitkantien varteen valmistui 1952 ajanmukainen kunnan virastotalo entiselle rajakomppanian tontille. Kunnanjohtajana Kuusamossa pitkään vaikutti vuodesta 1953 alkaen toimeen valittu syntyperäinen kuusamolainen Lauri Tammi, joka aikaisemminkin oli toiminut monissa kunnan tehtävissä.
Kunnantalossa oli myös koulutoimisto. Siellä isännyyttä piti koulutoimensihteerin nimikkeellä Jussi Koskinen. Hänellä riitti työsarkaa, sillä syntyvyys Kuusamossa oli jälleenrakennusaikana poikkeuksellisen kiivastahtista. 1950-luvun lopulla pitäjässä oli 66 kansakoulua, vaikka kirkonkylälle valmistui ennennäkemättömän suuri Nilonkoulu, missä saman katon alla toimi kansakoulu, kansalaiskoulu ja keskikoulu.
Kunnan keskushallinnon ohella Kitkantien kunnantalolla toimi Kuusamon keskuskirjasto. Sen hoitajana oli paikkakunnalla tunnetun kulttuurisuvun jäsen Pellervo Koivunen. Hän oli varhainen luonnonsuojeluaatteen edistäjä Kuusamossa. Työpaikalla hänellä oli useimmiten seuranaan Skotlannin paimenkoira, joka makasi isäntänsä jaloissa tämän työskennellessä pöytänsä ääressä.
Kunnantalon vieressä oli kaksikerroksinen ”Aravatalo”, jossa asui lähinnä kunnan ja valtion viranhoitajia. 1950 valmistunut kaksikerroksinen rakennus lienee ollut ensimmäinen niin sanotuilla nykyaikaisilla mukavuuksilla varustettu rakennus Kuusamossa.
Mainittakoon tässä yhteydessä se seikka, että vesijohdon tehtävistä kirkonkylässä pitkälle 1960-luvulle hoitivat kunnan kirjastonhoitaja Pellervo Koivunen ja hänen veljensä Angervo. He ajoivat Kuusamojärvestä hevosella vettä taloihin, kun vain harvassa talossa oli edes omaa kaivoa.
Kunnantalon kanssa samalle tontille nousi myös vapaapalokunnan toimitalo verstaineen, autotalleineen ja paloletkujen kuivatukseen käytettävine torneineen. Palopäällikkönä toimi 1950 Eero Huotari, ja sittemmin Olavi Tuovila hänen siirryttyään yksityisyrittäjäksi.
Vapaapalokunnan toimintaan osallistui runsaasti paikkakunnan nuoria miehiä ja poikia. Jälleenrakennusaikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin palokunnan talo oli toiminnallinen keskus, jossa kirkonkylän pojat löysivät mieleisen paikan palontorjunnan ja muidenkin yhteisten asioiden harrastamiselle.
Tärkeä ja vaikutukseltaan ehkä suurin hanke jälleenrakennusajan Kuusamossa oli isojako. Maanomistusolot olivat Kuusamossa paljolti ruotsinvallan aikaisella tolalla 1950-luvulle saakka. Tuolloin vanha kruununtilajärjestelmä, jossa tilan haltija oli kruunun vuokralaisena, muutettiin yksityiseen omistusoikeuteen perustuvaksi järjestelmäksi. Suuria muutoksia olivat pitäjän metsämaiden jakaminen tilallisille ja viljelysmaiden uudelleen sijoittaminen suurempina kokonaisuuksina asuintalon läheisyyteen. Tämä mahdollisti puun myynnin ja viljelyn koneellistamisen, jolloin tilallisille tulivat mahdollisiksi myös viljelyyn kohdistuvat investoinnit. Tilaton väestö sai sekin isojaon voimaan tultua palkkatyötä tilallisten omistamissa metsissä, oman pitäjän puuta käyttävillä sahoilla ja puutavaran kuljetuksissa.
Isojaon viimeinen ja vilkkain vaihe ajoittui jälleenrakennusaikaan vuodesta 1951 alkaen. Tuolloin Kuusamoon saapui 33 isojakoinsinööriä sekä maanmittareita, kartanpiirtäjiä ja muuta toimistoväkeä. Insinööreistä Veikko Koskivaara ja Eljas Savola jäivät Kuusamoon isojaon päätyttyä. Maastotyöt työllistivät nekin paljon kuusamolaisia. Suurin osa tulokkaista asettui kirkonkylään. Kunnantalon viereen valmistui isojakotalo, kaksikerroksinen puurakenteinen jälleenrakennusajan tyyppitalo, missä hankkeen toimistotyöt suurelta osin tehtiin. Monet isojakoinsinöörit perheineen asettuivat asumaan kunnan omistamaan Aravataloon. Suurimmissa sivukylissä isojaon toimeenpanijoilla oli lisäksi erilliset toimistot.
Isojakotalon kortteliin valmistui myös kaksikerroksinen Kuusamon poliisitalo, mihin useita paikallisia poliiseja muutti asumaan. Poliisilaitos sijaitsi vielä sodan vaurioista kunnostetussa postitalossa Kelan rantaan johtavan tien varressa. Siellä asui myös nimismies Eero Eho perheineen. Samassa rakennuksessa oli puhelinkeskus, joka kasvoi ripeästi jälleenrakennusajan loppupuolella, kun yksityistalouksiin alettiin hankkia puhelimia.
Uuden koulutetun väen saapumisella Kuusamoon oli monenlaisia myönteisiä vaikutuksia elämäntapaan Kuusamossa, erityisesti kaupan ja kulttuurielämän vilkastumiseen.
Urheilu, kulttuuri ja vapaa-aika
Ennen sotia kulttuurin ja vapaa-ajan keskuksina Kuusamossa olivat toimineet paikallinen suojeluskunta ja rajavartiosto sekä kansanopisto. Vaikka suojeluskunnan keskeisenä tehtävänä oli ollut isänmaallisen hengen ja sotataitojen ylläpitäminen, huolehti se myös monesta kulttuuritehtävästä järjestämällä tiloissaan juhlia ja musiikkiesityksiä sekä urheilukentällään kilpailuja.
Kuusamon rajakomppaniassa taas palveli monia ulkopaikkakuntalaisia nuoria miehiä, jotka esiintyivät sekä suojeluskunnan että kansanopiston järjestämissä kulttuuritapahtumissa. – Nilojokivarressa sijainnut suojeluskuntatalo urheilukenttineen sekä Kitkantien varren rajakomppanian kasarmi olivat molemmat sodan jälkeen raunioina.
Jälleenrakennusaikana suuri osa kirkonkylän nuorisosta liittyi partioon. Erityisesti keväisissä Yrjönpäivän kulkueissa univormuihinsa pukeutuneet partiolaiset suoritusmerkkeineen pääsivät näyttäytymään satapäisinä joukkoina teiden varsille kokoontuneelle yleisölle. Partiopoikien innokkaimmista johtajista mainittakoon tässä valokuvaajaperheen poika Juhani Kinnunen ja opettaja Aarne Alavuotunki, tyttöjen johtajista kansanopiston kotitalousopettaja Eila Koskikallio.
Erityisesti hiihtourheilu virisi sodan jälkeen voimakkaasti Kuusamossa. Sen voimakeskukseksi kehittyi 1945 toimintansa aloittanut urheiluseura Kuusamon Erä-Veikot, jonka johdossa alkuvaiheissa toimi pitkään pankinjohtaja Pekka Tirkkonen. Ehkä tärkeimmät voimavarat hiihtourheilun kehittymiselle kuitenkin olivat sivukylän koulujen opettajat ja rajavartiosto. Omissa piireissään ne toimivat aktiivisesti innostamalla lahjakkaiksi havaittuja hiihtäjiä kehittämään itseään eteenpäin.
Suuri merkitys 1940-50 -luvuilla oli myös Kirkonkylän maamiesseuralla ja sen Kelan rannassa järjestämillä kilpailuilla, jotka kokosivat lahjakkaimmat hiihtäjät Kuusamon kaikilta kyliltä kilpailemaan keskinäisestä paremmuudesta. Maamiesseuran kilpailut olivat epävirallisia pitäjänmestaruuskisoja. Niissä nousivat esiin suurimmat lahjakkuudet, kuten Kalevi Oikarainen, joka ensimmäisenä valtakunnallisena meriittinään saavutti 1955 Ounasvaaralla nuorten suomenmestaruuden.
Jälleenrakennusajan niukoista resursseista huolimatta Oikarainen nousi 1950-luvun lopussa kansainväliseen maineeseen voittamalla 15 kilometrin hiihdon Holmenkollenilla ja myöhemmin suurimpana saavutuksenaan Tatralla maailmanmestaruuden 50 kilometrin kuninkuusmatkalla. Näin 1960-70 –luvuilla korjattiin niitä hedelmiä, joita edeltävällä vuosikymmenellä oli kypsytelty. Kuusamon hiihtourheilun tasosta ja laajuudesta puolestaan kertovat erityisesti 1960-luvulla Erä-Veikkojen saavuttamat lukuisat suomenmestaruudet viestihiihdossa.
Monet kirkonkylän pojat harrastivat 1950-luvulla myös mäkihyppyä. Siihen mahdollisuuden tarjosi Säynäjävaaralle rakennettu 40 metrin hyppyrimäki. Sinne kymmenkunta innokkainta lajin nuorta harrastajaa suuntasi jalan mäkisukset olallaan harjoittelemaan laulaen sanoittamaansa, nuorta urheiluintoa ja kotiseuturakkautta kuuluttavaa marssilaulua:
”Musiikki se pelasi,
kun poijat ne marssi,
Säynäjävaaran huipulle …”
Tähän on lisättävä vielä se, että jokainen kirkonkylän pikkupoika harrasti tavallisilla puusuksilla mäkihyppyä siihen soveltuvassa rinteessä lähellä kotiaan.
Maanmittausinsinöörit ja muut Kuusamoon saapuneet koulutetut ammattilaiset olivat myös tärkeä voimavara Kuusamon urheilun ja kulttuurielämän kehitykselle. Näillä nuorilla miehillä riitti intoa ja toimintatarmoa moneen asiaan. Jotkut olivat itse nuoruudessaan menestyneitä yleisurheilijoita, kuten aitajuoksija Tatu Kivinen ja pikajuoksija Veikko Koskivaara. He olivat oivallisia esimerkin antajia paikalliselle nuorisolle, joka seuraavilla vuosikymmenellä kilvoitteli monessa lajissa tasapäisesti Suomen kansallisten yleisurheiluhuippujen kanssa. Yleisurheilun kehitykselle tärkeä oli myös Kelan rantaan rakennettu urheilukenttä, minne nuoriso kesäisin kokoontui viettämään aikaa ja harjoittelemaan.
Näkyvin henkilö monessa harrastustoiminnassa mukana olleista isojakoinsinööreistä oli Kalevi Routala. Yhdessä kuusamolaisten luontoharrastajien kanssa – mainittakoon heistä tässä vain Eino ”Essa” Kuosmanen, Liisa Alavuotunki ja Reino Rinne.
Routala ja Osmo Saastamoinen ystävineen aloittivat Rukan raivaamisen talkootyönä alppihiihtoon soveltuviksi rinteiksi. Jo 1950-luvulla Rukalle pystytettiin ensimmäinen kahvio ja majatalo ”Kaltiomaja” sekä sen läheisyyteen hiihtohissi. Tästä sai alkunsa seuraavina vuosikymmeninä matkailualan suuryritykseksi kasvanut Rukakeskus.
Kuusamolainen nuoriso löysi Rukan laskettelurinteet nopeasti harrastuspaikakseen. Jo 1950-luvulla heistä nousi useita alppihiihtäjiä lajin kotimaiselle huipulle, mainittakoon tässä vain lajin vankkaa perinnettä paikkakunnalle luoneet Lauri Määttä ja Pentti Vartiovaara.
Kuusamolaisten luontoharrastajien toinen pysyvä saavutus oli 1950-luvun ensimmäisellä puoliskolla aloitettu Karhunkierros-vaellusreitin merkitseminen Pohjois-Kuusamon luonnonkauniisiin maisemiin: Oulankajoen ja Kitkajoen rantamille sekä Konttaisen, Valtavaaran ja Rukan huipuille ja kuruihin. Sittemmin Karhunkierros on toiminut Kuusamon lippulaivana luontomatkailijoiden keskuudessa. Oulangan kansallispuisto on sekin isojaon aikaansaannos, jonka perustamista monet Kuusamolaiset ja ulkopaikkakuntalaiset luontoarvojen ymmärtäjät osasivat oikealla hetkellä puolustaa.
Musiikin harrastuksen ytimen Kuusamossa muodosti sotaa edeltävänä aikana kuorolaulu. Kanttori Lauri Marttinen johti tuolloin paikkakunnalla kahta huomattavaa kuoroa, kirkkokuoroa ja suojeluskunnan yhteydessä toimivaa Rajan Laulua. Kirkkokuoro jatkoi Marttisen johtamana toimintaansa vielä sodan jälkeen. Uutena kuorona sen rinnalle perustettiin 1950-luvun puolivälissä Kuusamon Mieslaulajat. Sen ensimmäisenä johtajana toimi opettaja Toivo Kukkonen.
Mieslaulajista muodostui sitten useiden vuosikymmenien ajaksi paikkakunnan johtava kuoro, joka esiintyi usein Kuusamon yleisötilaisuuksissa esittäen enimmäkseen suomalaisen kuoroperinteen tunnettuja kappaleita. Kuoron johtajina Kukkosen jälkeen toimivat useimmiten paikkakunnalla vaikuttavat opettajat.
Kuusamolaisista kuvataiteilijoista jälleenrakennusaikana huomattavin oli Lahja Koivunen. Hän oli syntyisin Varsinais-Suomesta ja oli lapsena muuttanut Kuusamoon. Hän oli 1920-luvulla käynyt Turun piirustuskoulun ja asettui asumaan kotiseudukseen omaksumaansa Kuusamoon, missä hänestä tuli paikkakunnan johtava kuvataiteilija. Parhaiten Koivunen tuli tunnetuksi Kuusamon luontoa kuvaavista öljyvärimaalauksistaan, joita monet Lahja Koivusen taidetta arvostavat kuusamolaiset hankkivat koteihinsa. Kiutaköngäs värikylläisine kallioineen oli hänen suosikkikohteitaan, samoin näkymät Rukalta ja muilta Kuusamon vaaroilta. Myös graafikkona hän oli tunnustettu tekijä.
Kuusamossa vieraili jälleenrakennusaikana monia huomattavia suomalaisia kuvataiteilijoita. Eräs tunnetuimmista oli taiteilijaprofessori Aukusti Tuhka, joka vieraili Kuusamossa kahdesti (1942-3) ja (1945) kuvaamassa kamerallaan sodan hävitystä ja orastavasti nähtävissä olevaa pitäjän jälleenrakentamista. Näitä kuvataiteilijan puhuttelevia mustavalkoisia kuvia julkaistiin myöhemmin teoksessa ”Tuhottu ja jälleenrakennettu Kuusamo” (1985).
Eräs jälleenrakennusajan huomattavimmista vaikuttajista ja kulttuurihenkilöistä Kuusamossa oli Posion Suonnansaaressa syntynyt kirjailija Reino Rinne. Hän perusti 1950 Kuusamoon paikallislehden Koillissanomat luoden samalla sittemmin paljon käytetyn maakuntakäsitteen ”Koillismaa”. Ennen Kuusamoon tuloaan hän oli vaikuttanut sanomalehtimiehenä Oulussa ja Rovaniemellä ja tullut tunnetuksi myös 1940-luvulla julkaisemillaan pohjoisen maaseutua kuvaavilla romaaneillaan.
Eräs Rinteen keskeisistä teemoista Koillissanomien kirjoituksissa oli jälleenrakennusajan kahtiajakoisuus: toivo uuden elämänmuodon myötä seuraavasta hyvinvoinnista pohjoisella syrjäseudulla, ja samanaikainen pelko uusien arvojen tuhoisista vaikutuksista. Rinne olikin mukana monessa hankkeessa 1950-luvun Kuusamossa. Yksi niistä oli Kuusamo-Seuran perustaminen. Tässä yhteydessä hän luonnosteli uuden seuran tehtäväksi ”toimia siltana vanhan ja uuden elämänmuodon välillä”, säilyttää vanha ydin ja saavuttaa samalla uuden tekniikan ja laajenevien yhteyksien synnyttämä vauraus.
Vaikka Rinteen visiot Kuusamo-Seurasta ja pitäjän kehityksestä eivät kaikilta osin toteutuneetkaan, hän ja Kuusamo-Seura tekivät monta arvokasta suururakkaa, kuten kotiseutumuseon rakentaminen, paikallismurteen tallentaminen sekä jokavuotisten Kuusamo-päivien järjestäminen. Seura epäilemättä keskittyi enemmän vanhan tallentamiseen kuin uuden luomiseen. Seuran visionääristä Reino Rinteestä puolestaan kehittyi jälleenrakennuskauden jälkeen modernin maailman kriitikko, jonka suurimmat ja kiistämättömät ansiot ovat luonnon ja erityisesti Kuusamon vesistöjen suojelu, sekä niiden kautta kuusamolaisen ihmisen elämänperustan säilyttäminen.
Vähemmän näkyvä, mutta myös ansiokas oli Kuusamon maamiesseurojen työsarka jälleenrakennusaikana. Maamiesseuroja toimi miltei jokaisella kylällä Kuusamossa. Ne muodostivat verkoston, joka Oulun läänin talousseuran neuvontatoimintaan tukeutuen lisäsi maaseudun elinvoimaa. Maamiesseurat pitivät kylillä yllä myös kulttuuri- ja urheiluharrastusta toimien yhteistyössä kyläkoulujen opettajien kanssa.
Erityisen suuri merkitys oli Kirkonkylän maamiesseuralla, joka 1950-luvun alussa rakensi suojeluskunnan entiselle tontille Nilojokivarteen Valistustalon. Viikonloppuisin siellä järjestettiin tansseja, joissa esiintyi Suomen tunnetuimpia iskelmälaulajia. Heidän tahdittaminaan Valistustaloon tuli tulvimalla väkeä kaikkialta lähiseudulta.
Valistustalo toimi pitkään myös Kuusamon Näyttämön esityspaikkana. Siellä näkyvimpänä hahmona oli kuusamolaislähtöinen ohjaaja Kalle Karvonen, joka oli 1948 rakentanut Sossonniementien risteykseen toimitalon paikalliselle Sosialidemokraattiselle työväenyhdistykselle. Sitä kutsuttiin myös Teatteritaloksi.
Karvonen oli pitkään asunut Tampereella ja näytellyt kaupungin maineikkaassa työväenteatterissa. Kuusamon Näyttämön ohjaajana hän toimi aluksi parina vuonna 1940-50 –lukujen taitteessa ja sitten pitemmän jakson 1954-70. Hänen johdollaan kuusamolainen harrastajajoukko työsti useina vuosina pari, kolme näytelmää, enimmäkseen tunnettuja kotimaisia kappaleita, luoden täten Kuusamoon vankan teatteriperinteen.
Valistustalossa esitettiin myös elokuvia, joita kuusamolainen yleisö tuli joukolla katsomaan.1950-luvulla siellä esitettiin täysille saleille useimmat tuoreet amerikkalaiset ja ranskalaiset elokuvat. Yleisön suurimpia suosikkeja ohjelmistossa olivat kuitenleisö tuli joukolla katsomaan.1950-luvulla siellä esitettiin täysille saleille useimmat tuoreet amerikkalaiset ja ranskalaiset elokuvat. Yleisön suurimpia suosikkeja ohjelmistossa olivat kuitenkin kotimaiset uutuudet, joista oli säännöllisesti useampia näytäntöjä.
Kirkko ja seurakunta
Ennen Lapin sodan alkamista Kuusamon seurakunnan henkilökunta, sen arkistot ja muuta tärkeäksi katsottua omaisuutta vietiin evakkoon Oulaisiin. Sinne myös Kuusamon kunnan keskushallinto asettui odottamaan taistelujen loppumista ja tilanteen selkiintymistä kotipitäjässä. Seurakunnan vanha rovasti kirkkoherra Lauri Eerola perheineen meni kuitenkin evakkoon suvun kotipaikalle Mikkeliin. Kuusamolaisten asioiden hoitajana evakkopaikalla Oulaisissa toimi lestadiolaispappi, pastori Antti Poukkula. Hän oli tullut Kuusamon apulaispapiksi 1939 ja valittiin sittemmin 1951 seurakunnan kirkkoherraksi. Hänen vastuullaan oli myös kirkon omaisuuden evakuoiminen sodan jaloista Kuusamossa.
Oulaisista Poukkula palasi Kuusamoon keväällä 1945. Hän majoittui aluksi Nilonkankaalle rakennettuun parakkiin, minne myös seurakunnan virasto aluksi sijoitettiin.
Kirkonkylän keskustassa sijainneesta, monen kuusamolaisen sydäntä lähellä olleesta kirkosta jäljellä olivat vain mustuneet rauniot. Raunioiden vieressä oli sankarihautausmaa, jonka yli oli ajettu telaketjuajoneuvolla. Edempänä sijaitsivat hautausmaa ja pappila, joka kaikkine rakennuksineen oli sekin palanut poroksi, lukuun ottamatta Kuusamojärven rannassa sijaitsevaa vanhaa saunaa.
Rajaseutupappina Kuusamossa toimi sodan jälkeen Ossi Ylimaula. Hän asui perheineen ensimmäiset vuodet hävityksessä säästyneessä Kuuselan talossa ”Lahden takana”. Rakennuksen iso pirtti oli jaettu pahviseinillä neljään osaan. Yhdessä osassa oli jumalanpalveluksille varattu tila ja toisessa kirkkoherranvirasto. Kolmannessa osassa oli pirtin suuri leivinuuni ja neljännessä Ylimaulojen asunto. Koska keittiötä ei voinut useinkaan käyttää, joutui papin rouva Maija-Leena laittamaan ruokaa makuukamarin kakluunissa ”kolmen tiiliskiven päällä hiilloksella.” – ”Siinä valmistuivat kalakeitot ja paistinkalat, jopa ”bostonkakut”, hän muisteli niukoissa oloissa tekemiään luovia ratkaisuja.
Kesällä 1947 palasi kirkkoherra Eerola Kuusamoon asettuen asumaan poltetun kirkon raunioiden viereen pystytettyyn, Uumajan seurakunnalta Ruotsista lahjoituksena saatuun parakkiin. Sen toisessa päässä oli kirkkoherran asunto sekä kirkkoherranvirasto. Toinen pää varattiin kirkkosaliksi, kunnes uusi kirkko saataisiin valmiiksi.
Eerola oli Mikkelissä asuessaan vanhentunut ja tullut huonokuntoiseksi. Pian hän joutui toteamaan viranhoidon itselleen mahdottomaksi. Hän ehti kuitenkin vielä muuttaa Torankijärven rantaan rakennettuun uuteen pappilaan ja asuikin siinä vuoden päivät ennen joulukuussa 1949 tapahtunutta kuolemaansa 70 vuoden iässä.
Eerolan virkauran loppuaikoina kirkkoherran tehtäviä, myös seurakunnan rakennushankkeita, käytännössä hoitivat Kuusamoon saapuneet nuoret kirkonmiehet, rajaseutupappi Ossi Ylimaula ja apulaispappi Hannes Leinonen, joka tuli Kuusamoon Poukkulan siirryttyä Kemiin 1946.
Leinonen kävi muutamia kertoja Helsingissä puolustamassa Kuusamon kirkonrakennushanketta. Vierailustaan pääkaupungissa maaliskuussa 1950 hän muistelmissaan kertoo seuraavasti:
”Olemisellani juuri siihen aikaan Helsingissä oli hyvinkin suuri merkitys Kuusamon seurakunnan jälleenrakennustyölle. Nimenomaan kirkkoa ja pappilaahan rakennettiin. Sain tilaisuuden olla pysyvässä läheisessä yhteydessä sekä kirkkohallitukseen että arkkitehtiin niin piirustus- kuin raha-asioissakin. Niin hyvää en parhaalla yritykselläkään saanut rakennetuksi kuin olisin halunnut. Materiaalia ja nimenomaan hyvää materiaalia, oli vaikea, jopa mahdoton saada. Työntekijäasia oli ongelma sinänsä, kun koko Lappia ja itärajaa jälleenrakennettiin. Sitä paitsi jälleenrakennusvaroista halusivat päästä osallisiksi muutkin kuin ne, jotka eivät olleet mitään menettäneet eivätkä vähimmässäkään määrässä olleet hävitettyä Lappia ja itärajaa.”
Kirkon rakentamisesta oli sodan jälkeen keskusteltu runsaasti. Enin osa kuusamolaista oli sitä mieltä, että uuden kirkon tulisi olla tarkka kopio entisestä, runsaat 1200 m2 käsittävästä rakennuksesta, joka oli mitoitettu noin 1200 sanankuulijalle.
Erityisesti kirkon rakentamiseen yli kymmenen miljoonan markan rahankeräyksen Yhdysvalloissa järjestänyt Amerikan luterilaiset uskonystävät, pitivät suunnitelmaa ylimitoitettuna. Heidän edustajansa esittikin sen karsimista. Arkkitehti Bertil Liljeqvistin suunnittelema, malliltaan moderni uusi kirkko oli kooltaan lähes puolta pienempi, noin 800 henkilölle mitoitettu.
Rakennusurakan suorittajaksi valittiin rovaniemeläinen Lapin Rakennus Oy.
Kuusamolaiset seurasivat tarkoin uuden kirkon valmistumista. Näyttävin osa sen rakentamista oli kirkon 50 metriä korkean tornin 27-metrisen puisen yläosan nostaminen kokonaisena lopulliselle paikalleen kivirakenteisen kellohuoneen päälle. Vastaava rakennusmestari Tauno Tönning kertoo seuraavalla tavalla tästä jännittävästä tapahtumasta, jota seuraamaan oli saapunut runsaasti myös kuusamolaista markkinayleisöä lähellä olevalta tivolipaikalta:
”Minä olin teettänyt kellohuoneeseen sellaiset hirsipukit, joissa oli 4 kpl taljoja. Nämä taljat olimme lainanneet Oulusta eräältä konepajalta, ja niillä tapahtui tornin nostaminen. Tornin ympärillä oli neljä vintturia, jotka pitivät tornia pystyssä, ja olivat kiinnitetyt lujasti maahan. Tornin kivirakenteisessa alaosassa oli portaat, jotka päättyivät kellohuoneeseen. Portaat tulivat aina joskus tornin huippujen pystypiirujen tielle, ja silloin täytyi tornin huippua kallistaa tarpeen mukaan ja eri suuntiin, että torninhuipun pystytuet pääsivät ohi portaista. Tornin näin kallistellessa kansa luuli, että se kaatuu. (…) Illalla torni olikin täydessä korkeudessa ja risti kimalteli 50 metrin korkeudessa.”
Uumajan maaseurakunta Ruotsista lahjoitti Kuusamon seurakunnalle varat uusien kellojen hankintaan sodan loppuvaiheessa kadonneiden vanhojen kellojen tilalle. Kirkon viereen saksalaisten maahan kätkemät vanhat kellot kuitenkin löytyivät 1959. Näin Kuusamon ensimmäiseen kirkkoon Kaarle XI:n lahjoittama ”Kuninkaan kello” ja ”Papin kellona” tunnettu kirkkoherra Forbuksen seurakunnalle 1730-luvulla hankkima kello nostettiin uuden kirkon torniin. Samalla sai Käylän joulukuussa 1958 vihitty rajaseutukirkko Uumajan lahjakellot käyttöönsä.
Seurakunnan seuraava hanke oli sotia edeltäneen ajan pappilan perustuksille pystytetty ”kappalaisen pappila” (1954). Ensimmäiseksi asukkaaksi siihen tuli Kuusamoon valittu Harri Mikkola perheineen. Parakkikirkon viereen rakennettiin vielä tyyppitalopiirustuksilla laadittu ”Kanttorila”, johon asettui 1920-luvulta alkaen Kuusamon seurakuntaa palvellut Lauri Marttinen.
Jälleenrakennusajan viimeinen hanke Kuusamon seurakunnassa oli pitäjässä toimintansa aloittaneen lukion kuvaamataidon opettajan, kuvanveistäjä Mauno Juvosen Kuusamon sankarihautausmaalle suunnittelema sankaripatsas (1957). Tämä harmaasta graniitista valmistettu muistomerkki esittää lumipukuista sotilasta, joka on nöyränä kohottanut kätensä suojelemaan haudoissa lepääviä kaatuneita aseveljiään. – Se on vahva symboli kuusamolaisten kokemuksista sotavuosina.
Uuden aikakauden kasvava liikekeskus
Kirkonkylään palanneiden evakoiden asuminen korsuissa kesti vajaasta kahdesta vuodesta jopa viiteen vuoteen. Ne olivat kuitenkin sota-ajan niukkuuteen tottuneille kuusamolaisille tyydyttäviä tilapäisasuntoja. Vaikka korsut olivat ahtaita ja kylmiä, niistä käsin vakituisten asuintalojen rakentaminen sujui kohtuudella.
Monilla evakosta palanneella perheellä oli korsuissa mukanaan myös karjaa, joka palasi Kuusamoon isäntäväkensä mukana tai myöhemmin erikseen noudettuna. Ajatuksena palaajilla nähtävästi oli jatkaa samanlaista karjanhoitoon ja erilaisiin tilapäisansioihin perustuvaa elämäntapaa kuin he olivat Kuusamossa harjoittaneet ennen evakkoon lähtöä.
Tämä tulevaisuudennäkymä ei kuitenkaan useimpien kohdalla toteutunut. Uudesta kirkonkylästä muodostui toisenlainen asuinpaikka kuin syksyllä 1944 oli ennakoitu. Jälleenrakentamisen päästessä vauhtiin kylän elinkeinorakenne muuttui nopeasti. Jälleenrakentajat saivat valtiolta rakentamiseen tarvittavan puutavaran lisäksi rahallisen korvauksen menettämästään omaisuudesta. Monet ottivat vastaan myös runsaasti tarjolla olevaa palkkatyötä rakentaessaan samanaikaisesti kotejaan. Näin kirkonkylästä muodostui muutamassa vuodessa vilkas liikekeskus, jossa ei enää haaveiltu paluusta sotaa edeltäneen ajan puolittaiseen luontaistalouteen.
Jälleenrakentamiseen saumattomasti liittyvä metsätalous oli epäilemättä tärkein suunnanantaja tässä nopeassa muutoksessa. Metsänhakkuut ja puutavaran sahaaminen työllistivät sekä kuusamolaisia että paikkakunnalle muualta saapuneita muuttajia. Edelläkävijöitä tämän muutoksen alulle panemisessa olivat kuusamolaiset Pölkin veljekset Bernhard, Matti ja Hannes. He perustivat 1946 sahan Sossonniementien risteykseen ja ryhtyivät tuottamaan sahatavaraa jälleenrakentajien tarpeiksi. Pian he siirsivät sahansa Kolvankijoen suulle, minne he rakensivat kiinteän sahalaitoksen. Sen he 1954 myivät diplomi-insinööri Olavi Tennilälle. Tämä antoi yritykselleen nimeksi Kuusamon Puu Oy ja laajensi sen useita kymmeniä paikallisia asukkaita työllistäväksi suuryritykseksi.
Kuusamon Puu uitti tukkeja sahalle Kuusamojärven laajalta järvialueelta ja myi sahatavaraa paikallisten asiakkaiden lisäksi laajemmillakin markkinoilla, aina ulkomaille saakka.
Puutavaran kuljetuksesta Kuusamosta Ouluun ja muihin kaupunkeihin vastasivat aluksi Matti ja Juhani Pölkki, joiden hankkimilla uusilla järeillä tukkirekoilla oli suuri kuljetuskapasiteetti. – Näin oli luotu perusmalli Kuusamon metsien hyödyntämiselle tavalla, jota tulevina vuosikymmeninä käytettiin laajemminkin.
Palkkatyön lisääntyminen näkyi myös muilla alueilla Kuusamon liike-elämässä. Kaupan alalla markkinajohtajana oli Kuusamon Osuuskauppa. Se oli evakosta paluun jälkeen perustanut ensimmäisen myymälänsä Nilonkankaalle saksalaisten jälkeensä jättämään parakkiin jo helmi-maaliskuun vaihteessa 1945.
Pian Eemil Lavin johtama liike aloitti tiiviin rakennusohjelman kylän keskustassa Neljäntienhaarassa. Sinne kohosi kaksi uudenaikaista myymälää eri osastoineen ja kolmantena rakennuksena hotelli-ravintola Koillispohja.
Osuuskaupan kanssa kilpaileva E-liikkeen Otso rakensi viereiselle tontille oman myymälänsä ja sen yhteyteen ravintolan. Tämän kaupallisen keskuksen ympärille kohosi lisäksi useita yksityisiä vaateliikkeitä, ruokatavarakauppoja ja monien alojen erikoisliikkeitä. Keskustan alueelle syntyi 1950-luvun puoliväliin mennessä useita muita pienyrityksiä, kuten matkustajakoteja, kirjapaino ja kauppapuutarha. Myös leipomoita, makkaratehdas, ja limonaditehdas, useita kampaamo- ja parturiliikkeitä sekä suutarinverstas ja villankarstaamo ilmestyivät kylän keskustaan.
Näin kirkonkylästä kasvoi huomattavan vilkas liikekeskus. Sitä lisäsi vielä Petäjälammen maastoon, neljän kilometrin päähän ydinkeskustasta rakennettu Kuusamon osuusmeijeri (1954). Se ryhtyi ottamaan vastaan tuotteita paikallisilta osakastiloilta, aluksi kermaa ja myöhemmin myös maitoa. Se järjesti sittemmin tuotteiden noudon autolla tilojen maitolaitureilta lähimmän tien varresta. Kun meijeri myöhemmin vielä ryhtyi maksamaan tuottajille kerran kuussa tilin pankkiin, muodostui maksupäivästä kirkonkylässä ennennäkemättömän kiireinen markkinapäivä sivukylien väen saapuessa kirkolle postiautolla tekemään ostoksia, muutamat jo omilla autoillaan. Autoliikenne kylällä lisääntyi muutenkin nopeasti 1950-luvun lähetessä loppuaan. Katukuvaan ilmestyi uusia linja-autoja, takseja ja kuorma-autoja, jotka tarjosivat kuljetuspalveluita ihmisille ja tavaroille kasvavassa liikekeskuksessa.
Kuusamon kirkonkylään asettui sitä paitsi 1950-luvun puolivälin tietämissä runsaasti muualta tullutta väkeä. Kouluikään tulevien lasten määrä lisääntyi näihin aikoihin nopeasti ja kirkonkylän kouluihin tuli paljon uusia opettajia. Kunnan ja valtion muihinkin laitoksiin tuli uusia koulutettuja viranhaltijoita. Kaiken kaikkiaan kirkonkylän väkimäärä noin kolminkertaistui kaudella 1948 – 56, jolloin tuskin 1.000 asukkaan maalaiskylä muuttui noin 3.000 asukkaan pientä kaupunkia muistuttavaksi liikekeskukseksi.
Kirkonkylän ydinkeskustan tuntumassa sijaitsevaan Kiviharjuun valmistui 1959 modernin keskustan maamerkiksi koko kylään näkyvä vesitorni. Siitä tuli uuden teknisen aikakauden tunnusmerkki Kuusamoon. Uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetuissa kodeissaan asuvilla kuusamolaisilla oli jo vesijohdot kodeissaan. He eivät enää tarvinneet Koivusen veljesten apua veden kuljettamiseen järvestä hevosella asuntoihinsa. Puhdas talousvesi tuli nyt uusimpiin kuusamolaisiin koteihin putkia pitkin puhtaana vesitornin kautta. Jätevedet tosin laskeutuivat sitten kodeista viemäreitä pitkin kyläkeskuksen liepeillä sijaitsevaan Torankijärveen.