”Mitäpä sitä meijän kylälle”
Helena Palosaari
Kirjoittaja on lämsänkyläläinen Kuusamon historian tallentaja ja kotiseutuneuvos.
Ennen sotia kuusamolaisilla oli tapana suurina juhlapyhinä kokoontua kirkolle juhlimaan ja markkinoille tapaamaan sukulaisiaan ja muiden kylien asukkaita. Juhlilla ja markkinoilla tavatessaan eri kylien isännät ja emännät kyselivät muiden ja kertoivat omien kyliensä kuulumisia. Jo entuudestaan tutut tervehtivät toisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät kukin omalla tavallaan toisilleen.
Tarinan mukaan Harjun Riika, emäntä Lämsänkylästä, paremman talon emäntä Kuoliolta ja vain emäntä Kantokylän suunnalta tapasivat mikkelimarkkinoilla toisensa.
Kuolion paremman talon emäntä vuolaasti kertoili Kuolionkylän elämästä. Hänen mukaansa Ouluntiellä riitti kulkijoita ja kestikievarissa kävijöitä ja yöpyjiä, jotka toivat vilkkautta kylän elämään. Kun tuli Harjun Riikan vuoro kertoa kotikylänsä elämästä, hän kiristi huivin kulmiaan, nappasi kädellään hameen kupeeseen ja tokaisi: ”Minä oon Lämpsänkylästä, eikä hävetä yhtään!” Samaan hengenvetoon hän ylisti Korteniemen isäntien suuria muikkusaaliita ja syystöiden hyvällä tolalla olemista.
Meni tovin aikaa, ennen kuin emäntä Kantokylän suunnalta alkoi puhua. Hän hieman kohotteli hartioitaan, tuijotteli nahkakenkiensä kippuranokkia ja lausahti: “Mitäpä sitä meijän kylälle, päivästä toiseen vain puutetta ja puutetta. Ei muuta kuin puutetta.”
Tarina jäi elämään omaa elämäänsä ja jatkuva valittaminen ”puutetta, puutetta, ei muuta kuin puutetta” antoi kyläkulmalle nimen Puutteenkylä.
Myöhemmin, uuden tarinan mukaan, ehkä 1980-luvulla kylän nimeä yritettiin muuttaa nimeksi Eloranta. Tuo nimi ei kuitenkaan ole jäänyt elämään.
Olen aina ollut ahnas tarinoille, niitä kuuntelemaan ja edelleen kertomaan. Tämän tarinan ovat minulle aikoinaan kertoneet kauppias Veikko Kantola ja appeni Eemil Palosaari eli Harjun Eemeli.