Hyppää sisältöön

Paluu tuhka-Kuusamoon

Kulttuuri-antropologi Tiina Laine

Paluu evakosta

Syksyllä 1944 Neuvostoliiton puna-armeijan sotilaat olivat miehittäneet Kuusamon kirkonkylän ja sen seudut. Miehityksen tarkoituksena oli painostaa suomalaisia nopeuttamaan saksalaisten joukkojen häätöä Suomen Lapista. Lokakuun 16. päivästä lähtien ensimmäiset kuusamolaiset saivat luvan palata Lounais-Kuusamon kyliin, jonne neuvostomiehitys ei ulottunut.

Visala, Särkelä, Hukkanen, Purnuvaara, Pulkkanen, Penttilä ja Käsmä olivat ensimmäiset kylät, joihin evakot pääsivät palaamaan. Monet Lounais-Kuusamon kylistä olivat myös sen verran syrjässä, että rakennukset olivat säilyneet lähes koskemattomina sodan tuhoilta. Miehitetylle alueelle ei kuitenkaan ollut pääsyä ilman erillistä lupaa. Rajaporttina toimi Kuolio.

Seuraavaksi asukkaat palasivat Kurkijärvelle ja Oijusluomalle sekä Etelä-Kuusamoon Irnille, Kerolle ja Murtovaaraan. Sitten päästiin palaamaan Vasaraperään, Haatajaan, Kallunkiin, Kantokylään, Suininkiin, Vuotunkiin, Heikkilään ja Rukajärvelle. Evakkojen palaaminen oli lokakuun aikana kuitenkin vielä vähäistä, sillä ajalla 21.-27. lokakuuta Oulusta Kuusamoon kuljetettiin vain 235 henkilöä, joista 16 oli lapsia. Marraskuun 4. päivään mennessä Kuusamoon oli palautettu 479 henkilöä ja 389 eläintä.

Neuvostoarmeijan sotilaat poistuivat Kuusamosta lopullisesti marraskuun 15. päivänä 1944 ja paluumuutto alkoi vilkastua. Ennen joulukuuta Kuusamoon arvellaan palanneen noin tuhat ihmistä. Joulukuussa Kuusamoon saapui 302 ihmistä ja 20 nautaa.

“Minä muistan sen, kun Toranginahoon tultiin, niin se oli jouluaatto ja kaunis kuutamo oli vielä. Minä katsoin, että on mennyt Kuusamo matalaksi. Minä sanoin sille ajurille, että minne me päästään yöksi, niin se pappa sanoi, että kyllähän me löydetään kortteeri, kun ajetaan tätä rekitietä. Me mentiin tästä Neljäntienhaaran kautta. Ei ollut ketään. Ihan oli tyhjä, ei ollut kuin savupiiput ja kylmä tuuli puhalsi. Nissinvaaran laitamille oli tullut aiemmin yksi poromies, jolla oli lämmin poksi siellä, siihen me jäimme.” – Sulo Nissi.

Myöhäissyksyn 1944 ja talven 1945 aikana Kuusamoon palasi lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia. Myös rintamalta alettiin kotiuttamaan miehiä, vaikka monet joutuivatkin vielä jatkamaan taistelua Lapin sodassa.

Oulu-Kuusamontien varressa olleet rakennukset tuhoutuivat suurimmalta osalta, mutta Kuolion lähellä oleva Katajan talo säilyi ehjänä. Talosta tuli evakosta palaavien ihmisten tukikohta ja sen yhteen nurkkaan perustettiin Kuusamon kunnantoimisto, joka toimi myös äänestyspaikkana vuoden 1945 eduskuntavaaleissa. Katajan talon riihessä toimi Osuuskauppa, jota hoiti Martta Pitkänen. Osuuskauppa siirtyi kirkonkylälle kesällä 1945 kun varsinainen kaupparakennus saatiin valmiiksi.

Evakkojen sijoittaminen

Kuusamon alueluovutukset johtivat siihen, että yli 2 000 kuusamolaista menetti pysyvästi kotinsa. Luovutettujen alueiden asukkaiden sijoittamista varten säädettiin Kuusamon ja Sallan maanhankintalaki 20.7.1945, jonka perusteella Kuusamoon perustettiin 151 uutta tilaa menetettyjen 203 tilan tilalle. Näiden lisäksi perustettiin 51 pientilaa ja kahdeksan osasiirtolaistilaa.

Maanhankintalaki määräsi, että siirtoväelle oli järjestettävä menetetyn tilan tai sen osan vastaava tila sen kunnan alueelta, jossa menetetty tila oli ollut. Näiden niin kutsuttujen kylmien tilojen lainojen panteiksi sai myös valtion obligaatioita. Menetetyn tilan korvauksen pystyi saamaan myös rahana. Osa evakoista jäikin pysyvästi asumaan evakkopaikkakunnalle hankkien korvausrahoilla uuden kodin.

Luovutettujen alueiden perheet pääsivät aloittamaan jälleenrakentamisen  muita myöhemmin, sillä heidän oli odotettava korvaustilan löytymistä. Uusien rakennusten lisäksi perheiden oli myös raivattavat uudet pellot. Suunnitelman mukaan jokaiselle tilalle oli raivattava valtion kustannuksella kivennäispeltoa menetetyn pellon verran sekä suoviljelystä luonnonniittyjen tuoton verran. Tilat saivat myös rakentamisen ja raivaamisen peruspalkkion. Uusien tilojen rakentajat saivat myös hankittua rakentamiseen vaadittavia tarvikkeita helpommin kuin ne, joilla ei ollut uutta rakennettavaa.

Luovutettujen alueen asukkaat pyrittiin asuttamaan kyläkunnittain. Paanajärveltä muuttaneet sijoitettiin Kitkajärven ympäristöön, Tavajärveltä Suininkiin, Enojärveltä Heikkilään ja Kenttikylältä Kemilään. Paikan valinnan kriteerit olivat erilaisia. Esimerkiksi tavajärveläiset sijoitettiin Suininkiin, koska Tavajärven ja Suiningin kylät ovat maantieteellisesti samalla korkeudella.

Myös kirkonkylään perustettiin 29 kylmää tilaa soiden reunoille siten, että samalla alueella oli kustannusten säästämiseksi useita tiloja. Näistä muodostui pieniä kyliä tai kyläyhteisöjä.

Useat Kuusamon suo-päätteiset kylät ovatkin syntyneet sodan jälkeisen uudisasutuksen tuloksena, kuten Syrjäsuo, Puurosuo, Hietasuo, Majavasuo, Teerisuo, Matosuo ja Ruostesuo. Myös Vaimojärven kylä luovutettujen alueiden kuusamolaisten perustama.

Rakentaminen

“Ei ole maailmassa parempaa tunnetta, kuin päästä omaan asuntoon asumaan.” – Jaakko Heikkala

Rakennustuhot vuoden 1944 Lapin sodan seurauksena (Martti Ursinin mukaan):

  • Tuhoprosentti: 65
  • Asuinrakennukset: 621
  • Karjarakennukset: 526
  • Muut talousrakennukset: 1 022
  • Kuntien ja seurakuntien rakennukset: 21
  • Liikerakennukset: 96
  • Yhteensä: 2 286

Vahingot ja niistä maksetut korvaukset (Martti Ursinin mukaan):

  • Anomuksia: 3 076
  • Arvioitu vahinko: 408 348 600 mk
  • Myönnetty korvaus: 348 851 000 mk

Kylä hävitetty lähes täysin:

  • Kirkonkylä

Kylästä hävitetty 50-60 %:

  • Heikkilä
  • Määttälänvaara
  • Soidinkumpu
  • Vasaraperä
  • Vuotunki

Parhaiten säästyneet kylät:

  • Kemilä
  • Kuolio
  • Käsmä
  • Lämsänkylä
  • Penttilänvaara
  • Purnuvaara
  • Särkelä
  • Törmäsenvaara
  • Visala

Lapin sodan aikana tuhoutui yli 60 prosenttia Kuusamon rakennuksista, lähinnä kirkonkylän ja valtateiden varsilla olevissa kylissä. Ne kylät, joihin ei ollut maantietä, säästyivät tuholta. Kuusamon infrastruktuuri kärsi sota-ajasta, sillä monet sillat olivat joko tuhottu tai muuten huonossa kunnossa. Ympäristöön oli myös kylvetty paljon miinoja ja evakkojen oli esimerkiksi varottava poikkeamasta Oulun-Kuusamon maantieltä Jurmun jälkeen. Moni ihminen ja kotieläin menehtyi miinaan vielä sotien jälkeenkin.

Kuusamossa olleet neuvostojoukot olivat siirtäneet rakennuksia omia tarpeitaan varten. Esimerkiksi Torankiin oli tuotu paja Mustaniemeltä ja riihi Haukiniemeltä. Vetäytyessään Kuusamosta neuvostosotilaat veivät mukanaan rakennusmateriaalia, kuten ikkunalaseja, ovia ja kattolautoja. Ihmeellistä kyllä, moniin heidän rakentamiinsa korsuihin oli jätetty kamiinat ja muuta käyttötavaraa.

Helmikuussa 1945 saatiin aurattua maantie Kuusamon kirkolle asti. Sen tekivät caterpillarilla kuusamolaiset veljekset Antti ja Tauno Kivilahti. Evakosta palanneita oli tuolloin 5 000 henkilöä ja toukokuun loppuun mennessä Kuusamon asukasluku oli noussut jo yli 10 000 henkilöön. Jälleenrakentaminen pääsi kunnolla alkuun kesällä 1945, kun suurin osa kuusamolaisista oli palannut kotikonnuilleen.

Uudet talot olivat jälleenrakennuskauden tyyppipiirrosten mukaisia, Kuusamossa lähinnä A/7 ja A/5 malleja. Kooltaan ne olivat tavallisesti noin 80 neliötä ja sisälsivät tupakeittiön, kolme kamaria ja eteisen. Rakennustarvikkeista oli huutava pula. Erityisesti ikkunoiden ja ovien saaminen rakennustyöhön oli vaikeaa. Hirsien väliin tarvittiin sammalta, kattoihin pärettä ja uuneihin kiveä ja savea. Keskeneräisiä rakennuksia, vanhoja riihiä yms. purettiin puumateriaalia varten. Poltettujen talojen uuneja purettiin ja kivet käytettiin uusiin uuneihin. Kuusamossa uunit olivat lähinnä liuskekiveä ja vain savupiippu ja palomuuri sementtitiiltä.

Ihmiset keräsivät raunioista kaiken mahdollisen, erityisesti palaneet naulat, joita oijottiin uutta käyttöä varten. Nauloja saatiin kerättyä paljon myös saksalaisten tuhotuista leireistä, esimerkiksi Sänkikankaalta, sekä Kuivajärven tuhotusta sotasairaalasta. Lahdentakana olleen saksalaisen leirin jäännöksistä haettiin ämpärimitalla nauloja ja muita tarve-esineitä. Tarvikkeita haettiin tarpeen mukaan Kajaanista ja Oulusta. Esimerkiksi Ilmi Huhtakankaan (o.s. Keränen) mies vaihtoi oulussa heidän lehmiensä maidosta kirnutun voin rautanauloihin.

Rakennusmailla työntekijöitä oli vähän, joten ihmiset työskentelivät väkivelalla. Tämä on vanha kyläyhteisöjen tapa, jossa käydään vastavuoroisesti auttamassa maatalous- tai rakennustalkoissa. Hyvällä hitsaajalla ja muurarilla oli kysyntää ja he kulkivatkin kylältä kylälle tarjoamassa palveluksiaan. Erityisesti muurareista oli kova pula ja heitä oli hyvin vaikea saada. Kuusamossa Aukusti Luukkanen oli kokenut ja haluttu muurari. Tiilet tehtiin itse. Ville Tauriaisella oli tiilentekokone, jolla pystyi tekemään kolme tiiltä kerralla. Tuohon aikaan kulki myös paljon huijareita, jotka ottivat epätoivoisilta ihmisiltä maksun etukäteen ja jättivät sitten työn tekemättä tai tekivät sen puolivillaisesti.

Korvausrahoilla sai kuusi standardia lautaa. Jälleenrakennuspuita haettiin lähinnä metsähallituksen metsistä. Monet miehet olivat palanneet evakosta Kuusamoon talvella ennen muuta perhettä kaatamaan ja sahaamaan puita, jotka olivat sitten valmiina kesän rakennustöihin. Meskusvaaran Honkavaarassa Juho Huovinen hakkasi syksyllä 1945 jälleenrakennuspuita, jotka kuljetettiin kevättalvella jäätietä pitkin Meskusvaaran tien päähän lanssiin. Jani Nissillä oli siellä liikuteltava saha. Meskusvaarasta tukit kuljetettiin autoilla Nilonkankaalle. Myös Vuotungintien varressa oli lanssi, jossa tukit voitiin sahata hirsiksi.

Suunnilleen nykyisen Nilon koulun paikalla Nilonkankaalla oli myös Jani Nissin pärehöylä ja saha. Höylällä työskenteli viidestä kuuteen miestä tekemässä kattopäreitä kirkonkylän taloille. Jani Nissi laittoi myös Fordson Major -traktorin ja sirkkelin, jolla hän sahasi jälleenrakennuspuita eri kylille, kuten Majavansuolle, Oivankiin ja Nissinvaaran koululle.

Kuoliolla jälleenrakennuspuut haettiin Purnuvaaran suunnalta Maunujärven länsipuolen valtion metsästä sekä Kuolion oman lohkon lähimetsistä. Puut kerättiin lanssiin nykyisen Haaralan talon eteläpuolelle johon tuli myös kenttäsirkkeli, jolla tukit saatiin sahattua hirsiksi ja laudoiksi.

Kuusamon kirkonkylällä säilyivät ehjinä ainoastaan Lahdentakana olevat Kuusela ja Tyynelä. Kolme ensimmäistä kirkonkylälle noussutta taloa olivat Lopotissa suutari Määtän talo, Kurki-Oskarin pitämä matkalaiskoti sekä Talouskaupan kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerrassa oli kauppa ja yläkerrassa asuntoja. Kirkonkylän jälleenrakennuspuut hakattiin Meskusvaaralta ja sitten Noukavaaran itäpuolelta, josta ne uitettiin keväällä Meskusjokea pitkin Leskelänjärveen.

Rakennustaidon parantamiseksi Oulun läänin Talousseura järjesti rakennusmiesten koulutuksen. Opettajana toimi rakennusmestari Pisilä. Oppilaita oli kuusamolaisten lisäksi Oulusta, Kempeleeltä ja Hailuodosta. Kurssin aikana kuusamolainen Jukka Leskelä rakensi vanhemmilleen kirkonkylään uuden A/7-tyypin asuinrakennuksen, joka oli kooltaan 8 x 14 metriä. Talon valmistumiseen kului kaksi vuotta ja siitä tehtiin alkuperäisiä piirustuksia puoli metriä leveämpi ja metrin pidempi. Riivaukseen käytettiin sammalen sijasta lastuvillaa.

Vuoteen 1949 mennessä Kuusamoon oli rakennettu 67 asuin- ja karjarakennusta sekä muita tarpeellisia tiloja, minkä lisäksi 75 tilaa oli vielä keskeneräisenä. Ensimmäisenä rakennettiin syrjäkylät ja viimeisenä kirkonkylä. Kun muut kylät oli vuoteen 1950 mennessä rakennettu täyteen kuntoon, kirkonkylä näytti vielä vallan autiolta. Kuusamon kirkko valmistui lopullisesti kesällä 1951 ja sitä pidetään yleisesti merkkinä jälleenrakentamisen päättymisestä.

Arjen aherrusta

Kuusamoa asuttaneilta neuvostojoukoilta oli jäänyt jonkin verran korsuja, jotka muokattiin perhe asumiseen sopiviksi. Tehtiin myös väliaikaisia pieniä asumuksia ja saunoja. Tärkeintä oli saada perheet ja karja katon alle siksi aikaa, kunnes varsinaiset asunnot ja navetat saatiin valmiiksi.

Perheet saattoivat rakentaa omille alueilleen väliaikaisia parakkeja, joihin he pääsivät asumaan odottaessaan talon valmistusta. Nämä väliaikaiset pienet rakennukset muutettiin tavallisesti myöhemmin saunoiksi. Myös riihiä siirrettiin väliaikaisiksi asunnoiksi, vaikkakin niiden nokiset hirret oli ensin veistettävä sisäpuolelta valkoisiksi. Kuusamossa oli myös yksitoista saksalaisilta jäänyttä parakkia, jotka kuuluivat sotasaaliina Neuvostoliitolle, mutta jotka hallitus osti maaliskuussa 1945 siirtoväen tilapäismajoitukseen.

Kuusamossa ruokakunnat olivat suuria, sillä lapsia oli tavallisesti paljon. Tämän lisäksi tilat oli jaettava sukulaisten ja muiden tuttavien kanssa, kunnes nämä saivat omat kotinsa valmiiksi. Hukkasessa Jaakkolan talossa asui viisi perhettä, kaikkiaan yli 30 ihmistä. Lisäksi talossa asui väliaikaisesti savottalaisia hevosineen, jotka hankkivat jälleenrakennuspuita Visalan kylän taloihin. Yhteensä perheillä oli kaikkiaan yli 20 lehmää, neljä hevosta sekä savottamiesten hevoset. Eräänä päivänä löydettiin syksyllä metsään jääneet omat ja naapureiden lampaat, jotka nekin saivat väliaikaisesti asua Jaakkoloilla.

Kuusamossa menetettiin sotien aikana ompelukoneita 1 500 kappaletta. Vaatekankaasta sekä nahka- ja kumijalkineista oli myös suuri pula. Rintamalta kotiutetut sotilaat saivat kuitenkin pitää sotilaspukunsa, joiden olkapäistä oli irroitettu merkit. Monille puvun pitäminen ei ollut siihen liittyvien muistojen takia mieluista, mutta muutakaan ei päällepantavaa ei ollut. Rintamalla olleiden miesten kotiin jääneet vaatteet olivat nimittäin usein jouduttu antamaan pois tai käyttämään kotiin jääneiden vaatetukseen.

Vanhoja ja rikkinäisiä villavaatteita purettiin myös uusien kutomista varten. Poronnahasta tehtiin kenkiä ja lakkeja ja karjakauluksia pyrittiin saamaan lapsille talveksi. Erityistilaisuuksia varten lainattiin vaatteita toisilta ihmisiltä, jotta saatiin jotain “uutta” päällepantavaa. Kevättalvella 1947 jaettiin UNESCOn ja UNICEFin lahjapaketteja, joissa oli mm. flanellikangasta ja eräkenkiä (monojen kaltaisia, paksupohjaisia nahkakenkiä). Amerikasta tuli lähetyksiä, joita kutsuttiin Hooverin lahjapaketeiksi. UNRRAn avustuspaketeissa oli myös astioita, joita jaettiin oppilaiden koteihin.

Ompelukoneiden lisäksi monilta kyliltä katosivat myös pyykkilaudat. Esimerkiksi Alakitkalla oli yksi pyykkilauta, jota kyläläiset käyttivät vuorotellen. Kirkonkylällä Nilojoen rannalla oli kolme pataa, jossa voitiin pestä pyykkiä. Yksi padoista oli Lopotin väen. Pyykin keittämiseen käytettiin lipeää ja pyykkääminen oli aina yhteistoimintaa. Suurista muuripadoista oli pulaa, sillä niitä myös varastettiin.

Korsuissa pyykkiä voitiin pestä myös nyrkkipyykkinä. Kesäisin pyykki voitiin kuivata ulkona, mutta talvella ne oli kuivattava asuintiloissa. Täitä tuhottiin vaatteista ripustamalla niitä saunan kiukaan yläpuolelle. Kun vaatteet kuumenivat, täit putosivat kuumaan kiukaaseen.

Vapaa-aikaa ei juurikaan ollut, mutta nuorisolle pyrittiin järjestämään iltamia. Näissä oli erilaista ohjelmaa, mutta leikit ja ohjelman jälkeiset tanssit olivat kiellettyjä. Lahdentauksen Korpuan läheisessä töyräällä järjestettiin myöhemmin tansseja.

Korsuasuminen

Neuvostojoukoilta jääneitä korsuja arvellaan olleen Kuusamon kirkonkylällä ja sen ympäristössä sadasta kahteen sataan. Ne oli rakennettu törmäisiin paikkoihin, joihin saattoi kaivaa kuopan. Materiaalit neuvostosotilaat olivat saaneet purkamalla polttamatta jääneitä rakennuksia, heinälatoja ja saksalaisten parakkeja.

Kuusamon korsualueet:

  • Nilonkangas
  • Lahdentaus
  • Ruunalampi
  • Pitkänaukeanpää
  • Meskustien varsi
  • Meskusjoen törmä
  • Tatanginjoen törmä
  • Nilojoen törmä
  • Kirkon hautausmaan järvenpuoleinen törmä
  • Toranginahosta Säynäjäjoelle saakka
  • Kajaanintien molemmin puolin (ennen Tiililää)
  • Hepola

Kuusamon Rotaryklubin laskelmien mukaan (1995-1996) korsuissa asui vuosina 1945-1953 noin 100 kuusamolaista perhettä, 600-800 asukasta. Korsut olivat enimmillään 50 neliön kokoisia, mutta usein pienempiä. Yhteen korsuun mahtui asumaan noin kymmenkunta henkeä, joskus enemmänkin. Syrjäkylältä kirkolla käymään tulleet yöpyivät sukulaisten ja tuttavien kortteerikorsuissa. Eräs korsu oli kooltaan 3 x 4 m ja siinä asui neljä ihmistä. Korsuissa asuttiin tavallisesti vuosi tai pari kunnes uusi talo oli valmistunut. Niissä pidettiin myös kotieläimiä.

Korsujen sisustaminen oli hyvin yksinkertaista, sillä pienuutensa vuoksi niihin ei tavallisesti mahtunut suuria huonekaluja, kuten lootasänkyjä. Penkkeinä käytettiin sahattuja tukkeja ja sänkyinä lautalavereita. Monissa oli vain yksi ikkuna ovessa, mutta isommissa korsuissa saattoi olla lisäikkuna yhdellä sivuseinällä. Koska monissa korsuissa oli vain maalattia, ei niissä vaivauduttu pitämään mattoja. Seiniä voitiin kuitenkin tapetoida, jotta korsut olisivat kotoisampia. Pöydällä saattoi olla paperinen pöytäliina ja ikkunoissa kreppipaperiverhot, joiden reunat oli rypytetty.

Syöpäläisiä, luteita ja russakoita oli paljon ja niitä pyrittiin aika-ajoin myrkyttämään. Korsuihin muurattiin helloja lämmitystä ja ruoanlaittoa varten, mutta isommat vesimäärät lämmitettiin isoissa padoissa, joita pidettiin ulkona. Valonlähteenä olivat karbidilamput, kynttilät, lyhdyt ja öljylamput. Erityisesti kynttilöistä oli pulla ja jotkin koulut antoivat jouluksi oppilaille kynttilän kotiin vietäväksi.

Koska korsuissa ei juuri mukavuuksia ollut, ihmiset viettivät mielellään paljon aikaa ulkona asioilla. Toisten korsuissa käytiin myös paljon vieraisilla. Eräässä korsussa Nilolla toimi elokuvateatteri “Monttu”, jota kutsuttiin myös “Kaivohuoneeksi” Helsingin kuuluisan Kaivohuoneen mukaan. Varsinainen elokuvatoiminta alkoi vuonna 1949, mutta Montussa oli muuta toimintaa ennen sitä. Elokuvakoneen käyttäjänä oli Kierikki, joka oli aloittanut toiminnan, ja elokuvat olivat lähinnä kotimaisia sekä Charlie Chaplinin elokuvia. Lankkupenkeille mahtui kerralla jopa 60 ihmistä istumaan ja lipun hinta oli 1,75 mk. Uusia elokuvia näytettiin joka ilta. Kun Valistustalo valmistui vuonna 1950, siirtyi elokuvatoiminta sinne.

Koska koko perhe tai muita sukulaisia joutui asumaan samassa tilassa, se saattoi tuoda hieman vaikeuksia yksityisyyden suhteen. Elsi Pesonen (o.s. Törmänen) astui vihille heti sodan jälkeen, mutta ensimmäinen lapsi syntyi vasta kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Pari kun joutui pitkään jakamaan asuintilan aviomies Jaakon äidin ja veljen kanssa.

Lahdentakana korsualueella oli neuvostojoukkojen pystyttämiä juhlaportteja. Otto Puupposen vävy, joka oli poliisina Puolangalla, kaatoi ne eräänä yönä eikä niistä kuultu sen jälkeen. Poluille ja tien pätkille annettiin uusia nimiä, mikä helpotti kulkemista paikkojen löytämistä. Esimerkiksi Stalininkuja lähti töväentalolta Nilon hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. Tuolle alueelle haudattiin myöhemmällä ajalla kirkosta eronneita.

Kansanhuolto

Sota-aikana Kuusamon kansanhuolto toimi poliisi Rajalan talon pirtissä ja sen johtajana oli Niilo Hartikainen. Kun saksalaiset alkoivat syyskuussa 1944 perääntyä Kuusamosta Rovaniemelle, alettiin myös kansanhuollon papereita ja muita tavaroita lastaamaan pitkään rekka-autoon. Samaan autoon otettiin Kuusamon pappilasta arkistot ja hienot huonekalut sekä vielä nimismiehen tavarat. Rekka ajettiin Oulun lääninhallituksen pihaan, jonne kaikki tärkeät asiapaperit säilöttiin yhteen pieneen huoneeseen.

Kuusamon evakoille tarkoitetut kortistot oli jaettu evakkopitäjän mukaan neljään ryhmään; Oulainen, Saloinen, Merijärvi ja Haapavesi. Evakkomatkan aikana ruokaa oli saatu ilmaiseksi etappipaikoilta ja aluksi myös evakkotaloista, mutta tämä järjestelmä ei oikein toiminut. Kansanhuolto alkoi jakamaan elintarvikekuponkeja ja ostolupia, ja esimerkiksi kengänostolupia varten oli oma lautakunta. Näitä lupia jaettiin pääasiassa niille, joilla oli huonoimmat kengät. Osa luvista jätettiin talteen, sillä huonokenkäisiä evakkoja saattoi vielä saapua.

Kerran eräs kuusamolaisten kansanhuoltolautakunnan jäsen vihjaisi erään mökin isännälle, että tällä voisi olla mahdollista saada yksi tallessa olevista kengänostoluvista, mikäli tulisi seuraavana aamuna korttia kysymään. Isäntä saapui kuitenkin vasta paljon myöhemmin päivällä. Syyksi hän kertoi emännän kuluttaneen aikaa navetassa. Emännällä oli jalassaan talon ainoat kengät.

Kansanhuollolla oli luonnollisesti tarkastajat. Jotkut isännät varasivat tätä varten viinapulloja, joita tarjottiin sitten taloon tulevalle tarkastajalle. Muutaman ryypyn jälkeen tarkastaja oli valmis katsomaan rikkomuksia paremmin läpi sormien.

Ostolupakorttia varten oli täytettävä lomake ja annettava henkilötiedot. Korteilla oli kiintiö, evakoille ja paikkakuntalaisille omansa mm. pyörankumeja varten. Ihmiset pystyivät myös vaihtamaan kortteja keskenään. Yleisostokorttia kutsuttiin Y-kortiksi. Esimerkiksi sokeria sai ostaa puoli kiloa Y 1-kortilla. Y 2 eli tupakkakortilla sai varttikilon sokeria. Käytetyn kortin reunasta leikattiin pala pois, se leimattiin ja laitettiin vaaliuurnaan talteen. Myös korttien vanhentuneet osat leikattiin pois. Rintamalta siviiliin palaavat sotilaat saivat myös omat korttinsa.

Kuusamolaisia kansanhuollon työntekijöitä ihmetytti Haapavedellä, että monilla sen kirkonkylän rouvilla oli erään sairauden turvin oikeus ylimääräiseen sokeriannokseen. Heillä oli tästä jopa lääkärintodistus. Syrjäkylien emännillä ei tällaista oikeutta kuitenkaan ollut.

Keväällä 1945 kansanhuolto palasi Kuusamoon. Suomen kansanhuoltoministeriö määrättiin lakkautettavaksi vuoden 1950 ensimmäisenä päivänä.

Ruoka

“Yksitoikkoista ruoka oli, ja muistan, että usein aterian jälkeen, vaikka vatsa oli täynnä, näläntunne oli silti jäljellä.” – Ulla Kaakinen (o.s. Koskenniemi)

Sotavahingot tonneina (Martti Ursinin mukaan):

  • Ruis: 93
  • Ohra: 776
  • Kaura: 25
  • Peruna: 1 368
  • Peltoheinä: 5 054

Elintarvikkeiden säännöstely alkoi Suomessa syksyllä 1939. Kuukausittain jaettavat kortit olivat kaiken säännöstelyn perustana. Ihmiset oli jaettu sukupuolen, iän ja ammatin mukaan omiin ryhmiin, joille laskettiin päivittäiset, viikoittaiset tai kuukausittaiset kulutukset. Erilaisia kortteja oli yhteensä 162 kappaletta. Kortit olivat aakkosittain:

  • A: alle 7-vuotiaat lapset
  • B: henkisen työn tekijät ja naiset
  • C: raskaanpuoleista työtä tekevät henkilöt
  • D: raskasta työtä tekevät henkilöt
  • E: erittäin raskasta työtä tekevät henkilöt
  • F ja G: rasvakortti
  • H ja I: ravintolakortit ihmisille, jotka ruokailivat pääasiallisesti ravitsemusliikkeissä
  • J: mallasjuoma- eli olutkortti
  • K: miesten vaatetuskortti
  • L: lasten vaatetus- ja jalkinekortti
  • M: maitokortti, jolla oli useita alakortteja esim. lapsia varten
  • N: aikuisten vaatetus- ja jalkinekortti
  • R: liha ja lihatuotteet
  • S: sotilaan kortti loma-ajan annoksia varten
  • S 1-3: vaihtoehtoisesti joko sokerin tai tupakan ostoon
  • T: maanviljelijän ruokakuntaan kuuluvan tai väliaikaisesti maassa oleskelevan henkilön kortti
  • Y: yleisostokortti, jolla oli useita alakortteja esim. kahvinkorviketta ja teetä varten

 

Näiden lisäksi oli myös erilaisia lisä- ja väliaikaiskortteja. Työn jakaminen raskaaseen ja kevyeen työhön tehtiin leipäkorttien jakamista varten. Maanviljelijöiden perheet laskettiin kuitenkin viljaomavaraisiksi, eikä heille jaettu lainkaan leipäkorttia. Vaikka kansanhuolto lakkautettiin vuonna 1950 oli esimerkiksi kahvi säännöstelyn piirissä vielä neljä vuotta. Viinakortti taas pysyi sitkeästi käytössä aina 1970-luvun puolelle asti.

Lounais-Kuusamon miehittämättömiin kyliin saapui jo syksyllä 1944 miehiä perunannostoon, sillä lokakuussa maa oli vielä sulaa. Myös Kuoliolle sijoitetun suomalaiskomppanian sotilaat pyrkivät saamaan ruoan talteen mahdollisimman monelle taloudelle. Perheitä odottikin kotiin palatessa iloinen yllätys, kun laareissa oli ruokaa tulevan talven varalle. Monille kotiintulo oli kuitenkin lohduttomampi, kun sekä saksalais- että neuvostojoukot olivat tyhjentäneet juureslaarit ja syöneet vielä kotiin jääneet lampaat ja porot. Eräskin äiti itki sitä, miten saisi elätettyä perheen kylmän talven yli.

Ruoan suhteen jouduttiin edelleen turvaamaan kansanhuollon kortteihin sekä korvikkeisiin. Sokeria riitti, mutta jauhoista oli pulaa. Vaikka valtio oli jakanut siemenviljaa paikoin runsaasti, se oli usein lajiketta, joka ei Kuusamon korkeuksilla menestynyt. Viljelijöiden oli myös jaettava sadostaan osa sotakorvauksiin ja valtion tarpeisiin, joten joskus saatettiin oman sadon ryynejä jauhaa kansanhuollolta salaa.

Kirkonkylän Lopotissa Kinnusen talon kohdalla oli Säkkisen paikalle jäänyt pystyyn uuni, jossa lähiasukkaat kävivät paistamassa pullaa ja leipää. Taikina leivottiin irrotetun oven päällä. Jotkut olivat tuoneet mukanaan evakosta palattuaan jauhoja. Lämpimäisiä jaettiin myös naapureille. Myös Alakitkalla pystyyn jääneissä uuneissa paistettiin leipää, joka jaettiin yhteisesti.

Omista lehmistä saatiin onneksi lypsettyä maitoa, jolla voitiin myös käydä sellaisenaan tai voiksi kirnuttua vaihtokauppaa. Kuitenkin esimerkiksi Koskenniemen perheessä lehmät olivat järkytyksen ja huonon ravinnon vuoksi ummessa ja mikä maito saatiin lypsettyä annettiin perheen pienimmälle, Tuulalle. Kirkonkylän Lahdentauksessa Eetu Korpua myi maitoa ja perheen lehmiä pidettiin korsussa perheen itse asuessa parakissa. Eetu oli Talouskauppa Otson hallintoneuvoston puheenjohtaja ja antoi Otson työntekijöiden kasvattaa perunoita pellossaan. Nykyisen rajavartioston alueella olleella saksalaisten kasvimaalla kasvoi salaattia ja pieniä avomaankurkkuja, joiden taimista saatiin ruokaa kasvamaan myös omiin peltoihin.

Jälleenrakennuskauden alussa pahin puute oli kalastusvälineistä ja venenauloista mikä johti siihen, että kevätkalastusta ei päästy aloittamaan. Tuohon aikaan verkot ja rysät tehtiin puuvillalangasta, jonka saanti oli vaikeaa. Jotkut saattoivat hakea tarvikkeita pimeästi Ruotsista. Kun kalastusvälineet lopulta saatiin kuntoon, osoittautuivat Kuusamon kalarikkaat vedet pelastukseksi monelle kylälle.

Ikivanha kalastustapa tuulastaminen (Kuusamossa tuohustaminen) oli kielletty laissa vuonna 1902, mutta sallittiin uudelleen kesällä 1941. Tuulastamisessa veneen kokkaan kiinnitettävään parilaan sytytetään tuli, jonka valossa joko kevät- tai syyshämärässä etsitään matalikolla ja kivikossa uinuvia kaloja, jotka pyydystetään atraimella. Se on erityisesti kutulohen ja -hauen pyyntiä, mutta myös lahnan ja ahvenen pyynti onnistuu.

Vaikka ruokaa olikin, se oli hyvin yksipuolista. Jauhoja sekoitettiin veteen ja paistettiin laardissa letuiksi. Puuronkastiketta käytettiin ruoissa lisukkeena ja antamaan makua.

Lehmien maidosta saatiin kirnuttua voita ja tehtyä maitovelliä. Perunoista ja luista saatiin keitettyä soppaa. Kellareiden puutteessa ruokaa säilytettiin lumikinoksessa tai kaivoissa, mutta säilytystilaa ei juuri tarvittu, sillä ruoka katosi sitä mukaan parempiin suihin kun sitä sai.

Ruoka-avustusta tuli myös apupaketteina erityisesti Ruotsista ja Yhdysvalloista, joko hyväntekeväisyysjärjestöjen tai yksittäisten henkilöiden (esim. sukulaisten) kautta. Näistä ns. Amerikan paketit olivat kaikkein odotetuimpia, sillä ne saattoivat monesti sisältää suklaata tai oikeaa kahvia. UNRRA-apuna (United Nations Relief and Rehabilitation Administration) saatiin lännestä mm. maitopulveria, josta voitiin keittää velliä. Se oli herkkä palamaan pohjaan.

Nilonkankaalla oli parakissa osuuskauppa ja samalla alueella olivat myös kansanhuolto ja evakkojen vastaanotto. Kirkonkylälle alkoi ilmestyä kauppoja sitä mukaan, kun ihmiset palasivat evakosta. Kaupasta saatavien ruokatarvikkeiden määrä alkoi kasvaa, mutta hitaasti.

Maatalous ja kotieläimet

Kotieläinkanta ennen sotaa 1944 / kotieläintuhot (Martti Ursinin mukaan):

  • Hevoset: 876 / –
  • Lehmät: 4 250 / 378
  • Sonnit: 53 / 49
  • Nuori karja: 873 / 375
  • Lampaat: 4 588 / kaikki
  • Siat: 223 / kaikki
  • Kanat: 72 / kaikki

Kuusamon maatalous oli kehittynyt voimakkaasti 1930-luvulla, mutta koki taantumisen sotien aikana. Talvisodan evakon aikana lampaat, siat ja myös osa lehmistä oli lopetettava. Toisen evakkomatkan aikana lehmistä kuoli 10 prosenttia, hiehoista ja vasikoista 25 prosenttia ja sioista lähes kaikki. Kuusamon yli 7 000 lampaasta kuoli 90 prosenttia. Myös hevosia menehtyi rintamalla. Rakennusten polttamisten yhteydessä tuhoutuivat myös puima-, niitto- ja muut maatalouskoneet. Joissain paikoissa, kuten Hukkasessa puimakone moottoreineen oli säilynyt, jolloin voitiin hoitaa myös naapureiden viljanpuinti. Mikäli puimakoneita ei ollut, vanhempi väki osasi onneksi vielä perinteisen koneettoman puinnin.

Toisesta evakosta kotimatkalle ensimmäinen karja sai lähteä 24.10.1944. Oulun suunnalta paluumatka kesti kävellen noin kaksi viikkoa ja monet lehmät olivat aliravittuja ja muutenkin huonossa kunnossa. Suurin osa karjasta palasi Kuusamoon vasta vuoden 1945 puolella. Valtio pyrki antamaan evakossa menetettyjen lehmien tilalle korvaavia lehmiä. Kuusamon karja oli tuohon aikaan pääasiassa itäsuomenkarjan kaltaista rotua, joka sodan jälkeen joutui uhanalaisuuden partaalle.

Kesäisin lehmät laidunsivat pääsääntöisesti metsäniityillä, mutta talvella ne olivat ruokinnan varassa. Tätä varten juhannuksen jälkeen aloitettiin kesätyöt lehtimetsässä, josta kirveellä kaadettiin koivut joiden oksista nuoret ja lapset sitoivat kerppuja. Nämä jäivät kerppusuovaan kuivumaan. Talvella kuivuneista kerpuista riivittiin lehdet jotka keitettiin ja haudottiin olkien ja jauhojen kanssa lehmille appeeksi.

Hevoset kotiutettiin myös rintamalta, mutta erityisesti jälleenrakennusajan alussa niille jouduttiin syöttämään muun rehun puutteessa sellua. Se sai niiden vatsan paisumaan ja aiheutti kovat ilmavaivat. Lampaat oli jouduttu jättämään irralleen oman onnensa nojaan ja monet niistä olivatkin menehtyneet ankaran talven johdosta tai joutuneet joko petojen tai sotilaiden suihin.

Kananmunat olivat sota-aikana harvinaisia ja niitä pyrittiin jakamaan lähinnä lapsille, joille ei kuitenkaan tavallisesti riittänyt kuin muutama muna kuukaudessa. Tämä sai kananmunan arvon kohoamaan niin, että se oli monille kukkakimppua toivotumpi kyläilylahja. Annoskorteissa kananmuna ja siitä tehdyt tuotteet, kuten aito jäätelö, katsottiin kuuluvan lihakortin osastoon.

Evakossa monet emännät olivat tutustuneet kanojen hoitoon ja toivat niitä ja muita uusia kotieläinlajeja mukanaan palatessaan Kuusamoon. Esimerkiksi Soivionjärvelle ensimmäiset kanat tulivat Mannisen perheen mukana, kun lapset vaatimalla vaativat vanhempia hankkimaan kanoja. Perheen mukana saapui kolme kanaa ja yksi kukko, joista kanankasvatus levisi myös naapureille. Anja Airisniemi (o.s. Korva) toi mukanaan evakkomatkalta kolme kanaa, kaksi uros kania sekä kukkia apelaatikossa. Kaupasta perhe myös osti kananmunia, joita he haudottivat harakanpesässä saaden täten untuvikkoja.

Kissat ja koirat kuuluivat myös kotieläimiin, joita ei voitu ottaa mukaan evakkoon. Lampaiden tapaan nekin jätettiin irralleen oman onnensa nojaan siinä toivossa, että ne onnistuisivat pitämään huolen itsestään. Joissain perheissä nämä lemmikit olivatkin toivottamassa evakosta palaavia tervetulleeksi. Esimerkiksi Hännisessä erään perheen koira oli selvinnyt elämällä myllyssä ja syömällä sinne jääneitä jauhoja.

“Lappalainen” pystykorva tai “viljakoira” on ollut tärkeä apu oravien ja lintujen metsästämisessä rajaseuduilla. Alkukantaisena rotuna se on hyvin viisas ja tarkkavainuinen, sopeutuu ankariin olosuhteisiin ja on vähäruokainen. Sekä koirista että kissoista oli sotien jälkeen sen verran pulaa monilla kylillä, että pentueille löytyi nopeasti ottajia. Koiria tarvittiin edelleen metsästysapuna ja kissoja myyrien karkottamiseen. Kissat ja koirat olivat myös seuralaisia ja “hiljaisia kuuntelijoita”, erityisesti lapsille.

Lapset

“Toivuttuani ensijärkytyksestä ajattelin lapsen ymmärryksellä, että ihanaa, kun päästiin kuitenkin kotikylälle takaisin. Kyllä isät rakentavat meille uudet kodit.” – Sisko Kilpirinne (o.s. Alajuuma)

Evakkomatkalla lapset oli koulittu mahdollisimman meluttomiksi ja näkymättömiksi. Tämä johtui siitä, että oli jouduttu asumaan toisten tiloissa, tavallisesti vielä pienissä. Mikäli lapset halusivat leikkiä, leikkiminen tapahtui pihalla eikä huoneisiin menty tarpeettomasti. Kotona Kuusamossa sama tilanpuute ja väenpaljous jatkui, vaikka oltiinkin omilla mailla. Väenpaljoutta oli erityisesti niissä taloissa, jotka olivat jääneet polttamatta. Väliaikaisesti oli majoitettava sukulaisia, tuttavia ja muita kotinsa menettäneitä. Eräässä perheessä lapset joutuivat tekemään koulutehtävänsä lyhdyn valossa kylmässä eteisessä, sillä muualla ei ollut talossa heille tilaa.

Lapset olivat mukana jälleenrakennustöissä siinä missä aikuisetkin. Isommat lapset olivat töissä rakennuksilla, lehtimetsissä ja metsäniityillä. Nuoremmat lapset toimivat lapsenlikkoina pienemmilleen. Hevosia ohjastamalla myös pienet pojat ja tytöt pystyivät auttamaan raskaissa rakennustöissä siirtämällä rakennuspuita sahoilta rakennuspaikoille. Vanhemmat pojat joutuivat tavallisesti auttamaan myös puutöissä, erityisesti halkojen teossa, jolloin miehillä jäi enemmän aikaa rakentamiseen.

Lapset auttoivat myös keräämällä raunioista nauloja ja muuta tarpeellista. Erityisesti sammalien kerääminen oli lasten työtä. Sitä tarvittiin ensin tilkkeeksi seinähirsien väliin ja sitten ullakolle ja lattian alle. Eristeinä käytettiin myös sanomalehtiä ja vanhoja sarkavaatteita, jos niitä oli. Lapset olivat myös mukana viljanpuinnissa mm. polkemalla olkia ladossa ja keräämällä tähkiä pellolla.

Monilla perheillä oli paljon lapsia, jopa pieniä vauvoja, jotka pysyivät kuitenkin suhteellisen terveinä. Kaikille perheille pyrittiin saamaan kalanmaksaöljyä ja terveyssisaret auttoivat pahimmissa tautitapauksissa. Kalanmaksaöljyä jaettiin mm. päivittäin kouluissa. Tuhkarokko ja sen jälkitaudit vaivasivat ajoittain, eikä terveyssisar joutanut kaikkialle. Canadan Suomi -avun turvin kouluille saatiin lopulta lääketarpeita sisältävä vihreä peltilaatikko. Sikotauti oli myös yksi tuon ajan lasten sairauksista.

Sota-aika jätti jälkensä. Esimerkiksi Kurvisenkylän Salmelan sukuun jäi yksitoista sotaorpoa ja myös useita isättömiä. Serkut olivat usein toistensa tukijoina ja kannustajina.

Erityisesti nuoremmat lapset olivat vielä pitkään säikkyjä tuntemattomia ihmisiä tai ajoneuvoja kohtaan. Myös yli lentävät lentokoneet saivat lapset usein vetäytymään piiloon ja monia vaivasivat painajaiset vielä kymmeniä vuosia sodan päättymisen jälkeenkin.

Vuonna 1948 kaikki kansakoulut velvoitettiin tarjoamaan koululaisille yhden lämpimän aterian päivässä, mikä helpotti ruoankulutusta kotona. Seuraavana vuonna Suomen valtio alkoi maksamaan lapsilisää, joka tuohon aikaan 1 800 mk. Monilapsisten perheiden äideille tämä oli siunaus, kun toimeentulo ei ollut enää vain miehen tulojen varassa. Valtion talouteen nämä olivat huomattavia menoeriä, mutta sodan aikana oli myös kehitetty uusia tulokanavia, kuten liikevaihtovero ja omaisuuden luovutusvero. Monet tämän päivän veroista ovatkin syntyneet sota-aikana pakon sanelemina.

Vaaralliset leikit

“Teimme vanhemman  veljeni kanssa leikkimajoja, joihin revimme seiniä varten sammalta milloin mistäkin. Kerran löysimme käyttämättömiä patruunoita. Laitettiin ne kallion päälle, heitettiin isolla kivellä ja naurettiin, kun ne lähtivät vinkuen metsään.” – Arppa, s. 1944 (nimi muutettu)

Sodan jälkeen ympäristössä oli paljon lapsille vaarallisia paikkoja, kuten avonaisia kaivoja. Miinavaara oli myös suuri. Rakennustöissä uurastaneet aikuiset eivät ehtineet pitämään lapsia silmällä, erityisesti jos lapsia oli paljon, joten monet touhusivat ympäristössä omiaan. Vanhempien lasten oli huolehdittava nuoremmistaan, mutta kun myös kaitsijat itse olivat vielä lapsia, ei vaaroilta voitu aina välttyä. Esimerkiksi Poussussa lapset löysivät kerran käsikranaatin joka alkoi suhista. Onnekseen he tajusivat heittää kranaatin pois, ennen kuin se räjähti, joten suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Maasta löytyi paljon patruunoita joita pikkupojilla oli tapana vaihtaa keräilykorttien tapaan. Jokaisella tyypillä oli oma hintansa ja kysytyin oli kiväärinpatruuna, josta piti antaa vaihdossa kolme konepistoolin patruunaa. Patruunoiden ruudista pojat ja jotkut tytötkin tekivät koiranpommeja. Aikuiset eivät paljon välittäneet näistä lasten paukkuleikeistä, ilmeisesti heidän luotettiin osaavan käsitellä ruutia “ammattitaitoisesti”. Lopulta havahduttiin leikkien vaaroihin, kun eräät pojat raahasivat nuotioon suuren kranaatin, joka kaatoi kolme petäjää. Pojat itse olivat onneksi ehtineet kumpareen taakse suojaan.

Pohjois-Suomessa miinoihin ja räjähteisiin kuoli vuosien 1944-1949 välisenä aikana yli 200 siviiliä. Alle 17-vuotiaita heistä oli 57, joista poikia oli 52 ja tyttöjä viisi.

Koulunkäynti

Talvisodan aikana tuhoutuneet kansakoulut:

  • Kemilä
  • Kärpänkylä
  • Liikanen
  • Paanajärvi
  • Pukari
  • Salmivaara
  • Tavajärvi

Jatkosodan aikana tuhoutuneet kansakoulut:

  • Alakitka
  • Kallungin rakenteilla ollut koulu
  • Kirkonkylä
  • Kuolio
  • Nissi
  • Rukajärvi
  • Säkkilä

Sotien aikana vaurioituneet kansakoulut:

  • Lämsänkylän koulu ja asuntola
  • Määttälä
  • Soivio
  • Törmänen
  • Vasaraperä
  • Vuotunki

Monen lapsen koulunkäynti oli siirtynyt tai kokonaan katkennut sodan aikana. Evakkopaikkakunnilla lapsilla oli usein mahdollisuus koulunkäyntiin, mutta ankarat opettajat ja evakkolasten syrjintä saivat monet hylkäämään koulunkäynnin, vaikka oppi-intoa olisi ollut. Kun elämä alkoi hiljalleen palata vanhoihin rutiineihin kesällä 1945, alkoivat aikuiset toivoa kouluikäisten lasten palaamista kouluihin. Eri kylille muodostettiin johtokuntia, joiden tehtävänä oli kartoittaa tuhoamatta jääneiden koulujen kuntoa ja korjaamismahdollisuuksia. Kelvollisia opettajia etsittiin ja monin paikoin syyslukukausi saatiin käyntiin jo 1945. Kevätlukukauden aikana Kuusamossa toimi kuusi kansakoulua ja syyslukukauden alkaessa toiminnassa oli jo 24 koulua. Koulurakennusten rakentaminen oli hyvin vilkasta ja vuoteen 1954 mennessä oli rakennettu jo 54 kouluyksikköä eri rakennuksineen.

Joissain perheissä lapsia oli kunnan avustuksella sijoitettu Etelä-Suomeen perheisiin, josta he pystyivät käymään koulua uudella paikkakunnalla. Kaikki aikuiset eivät kuitenkaan kiirehtineet lasten kouluun paluuta. Työvoimasta oli pulaa ja erityisesti lähes 16-vuotiaita lapsia ei aina lähetetty kouluun, vaikka he olivatkin vielä oppivelvollisia.

Koska lapset olivat joutuneet kokemaan kovia sotavuosina, vanhemmat kantoivat heidän hyvinvoinnistaan erityistä huolta ja halusivat lasten elämän rauhoittuvan niin kotona kuin koulussa. Monille lapsille oli evakkomatkalla jäänyt trauma erityisesti miesopettajista, jotka käskyttivät oppilaitaan lähes sotilaallisesti ja olivat herkkiä käyttämään karttakeppiä. Toisaalta myös oppilaat muistuttivat rohkeasti opettajia siitä, että hekin olivat sodan läpikäyneet omine muistoineen ja kokemuksineen. Kiistoja oppilaiden ja opettajien välillä nousi herkästi, etenkin jos opettaja oli uusi. Saksalaisten sotilaiden lasten syrjiminen koulussa oli myös ongelma, erityisesti kun syrjintä tuli opettajan taholta.

Ennen kuin koulurakennuksia oli tarpeeksi joka kylällä, joutuivat oppilaat usein kulkemaan pitkiäkin matkoja koulussa. Poussulta koulussa käytiin kuuden kilometrin päässä Perälässä. Talvisin lapset kulkivat jonossa, perältä siirtyi aina seuraava kulkemaan kärkeen. Puhelinpylväiden välit toimivat mittoina. Penttilänvaarassa koulu toimi varsinaisen rakennuksen puutteessa Uutelan talossa. Kuolion kansakoulu aloitti toimintansa Ville Ronkaisen Haarala-nimisessä talossa. Oppilaita oli toista sataa, joten koulua oli käytävä kahdessa vuorossa, aamu- ja iltavuorossa.

Kuusamon kansanopisto jälleenrakennettiin vuosien 1945-1948 aikana. Tuolloin valmistui johtajan väliaikainen kahden huoneen ja keittiön mökki, oppilasasuntolan, keittiön ja ruokasalin sisältävä Majala, johtajan asunto Arvola sekä sauna ja navetta. Opiston toiminta saatiin käynnistettyä syksyllä 1948 yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Varsinainen päärakennus rakennettiin myöhemmin.

Esimerkkitapaus: Lämsänkylän koulu

Lämsänkylällä koulutoiminta saatiin käynnistettyä syksyllä 1945, kun Sallasta saapui opettajaksi Taimi Hurmerinta. Pitkämatkalaiset sijoitettiin koulun asuntolaan, mutta syksyllä koulunkäynti jouduttiin keskeyttämään muutamia kertoja, sillä koululla ei ollut tarpeeksi polttopuuta luokkien lämmittämiseen. Uunit olivat myös niin huonossa kunnossa, ettei niitä uskallettu aina lämmittää.

Asuntola oli koulurakennustakin huonommassa kunnossa. Vain yhden huoneen uuni voitiin lämmittää ja kalustona oli vain yksi pesupöytä ja ruokapöytä. Koska sänkyjä ei ollut, koululaiset toivat kotoaan petivaatteita ja nukkuivat lattialla. Myös astiat oli tuotava kotoa. Koulukeittolatoimintaa ei ollut, joten oppilaat valmistivat itse ruokansa omista tarpeista. Pojat pyydystivät syksyllä mateita ja keväällä kutuhaukia. Siivouksessa oppilaat auttoivat parhaansa mukaan, sillä asuntolanhoitajan tehtävänä oli lähinnä vain valvoa oppilaita. Kaksi tyttöä oli kerrallaan viikon päivystäjinä ja kaksi töissä keittiössä. Pojat kantoivat vettä, tekivät ja kantoivat polttopuita.  Järjestyksen pitämisessä oli ajoittain vaikeuksia, sillä monilla lapsilla oli sotavuosien ja evakkomatkojen jälkeen käytöshäiriöitä. Asuntolan puolella tueksi tarvittiin joskus johtokuntaa tai opettajaa. Rangaistuksena rikkomuksista toimi seisottaminen.

Koululla johtokunta päätti syyskuun 9. 1946, että asuntolan oppilaiden vanhempien oli vuorotellen käytävä pesemässä oppilaiden vaatteet ja petivaatteet. Jokaisen oppilaan oli myös tuotava kouluun tietty määrä ruokatarpeita:

  • perunoita n. 30 kg oppilasta kohden
  • voita 1-2 kg tai maitoa
  • lihaa 2,5 kg
  • kalaa 5-10 kg
  • marjoja 5-10 l

Kotitilanteesta riippuen jotkut oppilaat voitiin vapauttaa joko osittain tai kokonaan ruokavastuusta. Keväällä 1948 koulun peruna- ja juurikasvimaa saatiin kunnostettua ja siihen istutettua noin 300 kiloa perunansiemeniä.

Suomen Kuvalehti julkaisi lokakuun 29. päivän 1949 lehdessään Lämsänkylän koulun opettaja Elina Tavelan kirjeen, jossa tämä kertoi koulun ja oppilaiden arjesta ja pyysi apua erityisesti lasten vaatetuksen suhteen. Kirje sai huomiota Suomessa ja Amerikkaa myöten, ja jo joulukuussa 1949 koululle saapui paketti poikineen joissa oli lähinnä aikuisten ja lasten käytettyjä ja uusia vaatteita, kankaita, lakanoita, kenkiä, suksia, kirjoja ja muita koulutarvikkeita. Monet silloiset lapset muistavat edelleen voimakkaan naftaliinin hajun. Lahjoituksia tuli myös rahana ja litratolkulla kalanmaksaöljyä. Paketeissa oli myös messingistä ja luusta tehtyjä tiheitä täikampoja sekä täimyrkkyä Täystuhoa, eli DDT:tä.

Vaatteiden taskuissa oli usein pieniä lappuja, joihin lahjoittaja oli kirjoittanut yhteystietonsa ja yhteydenottopyynnön. Jotkut ottivat yhteyttä ja syntyi pitkäikäisiä kirjeenvaihtoja. Paketteja saapui Lämsänkylän kouluun niin paljon että myös Koskenkylältä, Jämpsästä, Kärpänkylästä ja Kemilästä kävivät emännät katsomassa, josko niistä löytyisi jotain sopivaa heidänkin perheilleen. Paketteja jaettiin lähikylien kouluille myös virallista tietä.

Lähteet

HEIKKINEN, JAAKKO 2006: Minun evakkomatkani: kuusamolaisten evakkomuistoja. Kuusamo-Seura ry. Kuusamo.

HUUSKO, KATRI 1985: Tuhottu ja jälleenrakennettu Kuusamo. Pohjoinen. Oulu.

JAATINEN, SATU 2004: Kortilla korviketta: säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus. Helsinki.

KUSTAA, VILKUNA & MÄKINEN, EINO 1988: Isien työ. Otava. Helsinki.

MALINEN, ANTTI & TAMMINEN, TUOMO 2017: Jälleenrakentajien lapset: sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin. Gaudeamus. Helsinki.

PALOSAARI, HELENA & JAAKKOLA, PAULI 2020: Me selvisimme: Kuusamon kohtalonvuodet 1939-1950. Kuusamo-Seura ry. Kuusamo.

PALOSAARI, HELENA 2021: “Kun sais nuo penskat kouluun”: Lämsän koulun historiikki ja tarinoita vuosikymmenten varrelta. Kuusamo.

URSIN, MARTTI 1980: Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944-1945 jälkeen. Pohjoinen. Rovaniemi.

Lisää luettavaa Suomen jälleenrakennusajasta

HAUTALA, PAAVO 1985: Muutosagentit: auroin aattehin. Kemijärvi.

KIVIMÄKI, VILLE & HYTÖNEN, KIRSI-MARIA 2015: Rauhaton rauha: suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950. Vastapaino. Tampere.

KUORSALO, ANNE 2014: Evakon pitkä vaellus: sodan jaloista jälleenrakentajiksi. Gummerus. Helsinki.

LAUKKANEN, SISKO & VAARULA, SATU 2017: Rintama hiljeni – sota jatkui kotona: sotilaiden lapset kertovat. Väyläkirjat. Rovaniemi.

PÄÄTALO, KALLE & MARTTINEN, EERO 2015: Vaaran vuodet: jälleenrakennusaika Kalle Päätalon silmin. Gummerus. Helsinki.

SARKKI, MARJA-LIISA 2012: Elämää ja unelmia: jälleenrakennusajan Suomessa. SKS. Helsinki.

SÄRKINEN, ÅKE W. 2005: Jälleenrakennusajan pientalo. Rakennustieto. Helsinki